— Siitä seikasta me olemme eri mieltä, — huusi mammutti, joka jo oli lähtenyt liikkeelle, — mutta nyt ei minulla ole enää aikaa.
— Hyvästi, serkku, hyvästi! — huusi Villi leijonalle. — Kyllä me opetamme sinulle parempia tapoja, jos jäämme tänne kyllin pitkäksi ajaksi.
Ja niin hölkytteli mammutti edelleen, mutta piti vielä kauan toisen silmänsä suunnattuna luolaan, valmiina torjumaan salakavalan hyökkäyksen.
Aurinko teki nopeasti laskuaan, ja Lalli seurasi silmillään sen pientä kalpeata kerää.
— Ei tuosta ole suurtakaan hyötyä, — sanoi hän.
— Ei olekaan, — vastasi Mammutti. — Se on niin etäällä, että kuluu kaksikymmentä yhdeksän ja puoli teikäläistä vuotta, kun Saturnus kerran kiertää auringon. Mutta emme me sitä niin paljoa tarvitsekaan, kun meillä on Saturnus-emomme.
Silloin Lalli muisti Jupiterissa vallitsevat olot ja ymmärsi, että täällä mahtoivat asiat olla kutakuinkin samoin. Senvuoksi hän odotti jännityksellä saavansa nähdä auringonlaskun jälkeen, minkä näköinen tämä kiertotähti oli.
Ei kestänytkään kauan ennenkuin aurinko laski, ja jo sitä ennen hän näki, että metsän ja vuorten yläpuolella alkoi valjeta. He tulivat nyt hieman aukeammalle maalle, mistä voivat nähdä korkeat jäätiköt, ja äkkiä hän näki vuorten olevan leveän valorenkaan, aivan kuin sädekehän, ympäröiminä. Rengas kohosi yhä ylemmä ja sen jälkeen näkyi vielä toinen, sen sisäpuolella oleva valorengas, ja pian nousi kiertotähden säteilevä levy kimaltelevan, sinisen jäävuoren yläpuolelle. Ylemmä ja yhä ylemmä se nousi, kunnes se oli kokonaan taivaalla, kummankin merkillisen renkaansa keskellä, majesteetillisena ja kauniina, ja sen ympärillä oli taivaalla sitäpaitsi paistamassa seitsemän erikoista kuuta. Tämä kaikki oli niin lumoisan kaunista, että Lalli ja Maija istuivat aivan vaipuneina ihasteluun.
— Seitsemän kuuta, — huomautti Villi ihmeissään. — Tämmöisenä yönä kelpaisi pitää kissannaukujaisia!
— Niitä on kymmenen, — sanoi mammutti — mutta nykyisin on kaksi
Saturnuksen takana ja kymmenes on Titan.