— No niin, ette te juuri voi kerskua, että teillä on paljon auringonvaloa, — sanoi Maija nauraen, — mutta kuunvaloa on sitä enemmän ja renkaanvaloa vielä kaupantekijäisiksi. Ei ole liioin helppo sanoa, mikä vuorokaudenaika on lämpöisin, sillä minusta lämmittää Saturnus enemmän kuin aurinko.
Lallin mielestä oli Maija vallan oikeassa, sillä tuosta suuresta loistavasta levystä lähti aivan kuin Jupiterista leppoisaa miellyttävää lämpöä, joka sulatti lunta yhä nopeammin. Vuorilla solisivat purot voimakkaammin, ja metsästä kuului erilaisia linnunääniä, jotka tervehtivät Saturnuksen nousua.
Mammutti lähti taas liikkeelle, ja kapea, tallattu polku kiemurteli jättiläispuiden lomitse, jotka täyttivät ilman pihkaisella tuoksullaan. Se oli ihana ratsastusmatka, mutta se päättyi äkkiä kamalalla tavalla. Yht'äkkiä tuntui, kuin olisi maa vajonnut mammutin jalkojen alla, ja se syöksähti kauhusta ulvoen syvään, jyrkkäseinäiseen kuoppaan, niin syvään, että sen selässä istuvat lapset olivat maanpinnan tasalla.
Lalli huomasi heti, että tässä oli ihmisten kaivama salakuoppa, sillä sen seinät olivat niin pystysuorat ja se oli niin taitavasti katettu oksilla ja lumella. Hän hyppäsi heti alas mammutin selästä kuopan reunalle, ja Maija ja Villi seurasivat hänen esimerkkiään.
— Mitä nyt on tehtävät? — kysyi Lalli levottomana.
Mammutti oli ilmeisesti mitä syvimmän kauhun vallassa, se huohotti ja voivotteli, että sen viimeinen hetki oli nyt lyönyt, että pian tulivat kai julmat ihmiset tappamaan sen terävillä keihäillään.
— Älä pelkää! — sanoi Lalli lohdutellen. — Me koetamme kaivaa sinut ylös sieltä, ennenkuin he ehtivät tulemaan.
Hän juoksi puiden sekaan ja rupesi etsimään sopivaa seivästä, millä kaivaa maata, ja Maija teki samoin. Pian oli kumpikin löytänyt itselleen semmoisen, ja he rupesivat heti ahertamaan, niin että hiki tippui. He irroittivat maata kuopan reunoilta, ja pudottivat irtautuneet kokkareet pohjaan, missä mammutti tallasi ne alleen, joten kuoppa kävi yhä matalammaksi. Työ edistyi kumminkin hyvin hitaasti, sillä seipäät eivät olleet kyllin terävät. Lalli lähetti senvuoksi Maijan metsään hakemaan parempia seipäitä, ja jatkoi itse työtä, ja siinä oli Villikin raaputtamassa ja potkimassa nelin jaloin maata kuoppaan. Mutta äkkiä keskeytti puitten seasta tien vierestä kaikuva terävä vihellys heidän työnsä, ja kuusenoksien välistä näki Lalli keltaisia, hirvittävän rumia eläimellisiä kasvoja.
— Ihmiset, ihmiset, — vaikeroi mammutti epätoivoissaan. — Ne tulevat tappamaan meidät kaikki.
— Juokse pian kutsumaan karhut avuksemme! — kuiskasi Lalli Villille.
— Minä koetan niitä pidätellä niin kauan.