Villi hävisi kuin salama puiden joukkoon, ja siihen ryntäsi nyt villi lauma nahkaanpuettuja ihmisiä, joilla oli pitkät käsivarret kuin apinoilla, hyvin matala otsa ja vahvat, ulkonevat leuat. He olivat varustetut nuijilla ja keihäillä, joissa oli luu- tai kivikärki, ja heidän pienet vinot silmänsä kiiluivat murhanhalusta.
Lalli asettui kuopan eteen ja tervehti heitä ystävällisesti tavalliseen kohteliaaseen tapaansa.
— Hyvää päivää, ihmiset! — hän sanoi. — Mitä te haluatte meistä?
Villit miehet pysähtyivät kummastuneina.
— Mikäs sinä olet miehiäsi? — kysyi suurin ja julmin heistä, äänessä raaka, uhkaava sävy.
— Olen ihminen kuin sinäkin, — vastasi Lalli. — Olen tullut tänne ystävänäsi katsomaan maatasi.
Villit katselivat toisiaan ymmällään.
— Niin, samanlainen sinä olet kuin mekin, — sanoi julma mies, joka kaikesta päättäen oli heidän päällikkönsä, — mutta samalla sinä olet hyvin erilainen. En ole milloinkaan nähnyt semmoista eläintä, jonka nahasta sinä teet vaatteesi, ja sinun oma nahkasi on valkoisempaa kuin meidän ja puhtoista kuin kukan terälehdet.
— Olen hyvin kaukaa, — selitti Lalli. — Olen tullut kaukana, kaukana avaruudessa olevasta tähdestä.
Silloin tuijottivat villit vielä uteliaampina häneen ja tulivat vähitellen yhä lähemmäksi. He rupesivat tunnustelemaan hänen käsiään, kasvojaan ja hiuksiaan ja erikoisesti hänen vaatteitaan ja vaihtoivat keskenään kummastelun ja ihastelun huudahduksia.