— Ovatko kaikki siinä tähdessä asuvat ihmiset samanlaisia kuin sinä? — kysyivät he vihdoin.
— Eivät suinkaan, — vastasi Lalli. — Siellä on valkoisia, mustia, punaisia ja keltaisia ihmisiä, ja minä olen vasta lapsi.
Silloin olivat villit vielä enemmän ihmeissään, sillä vaikka he olivat täysikasvuisia miehiä, eivät he olleet Lallia paljon pitemmät.
— Kun tulet suureksi, täytyy sinun tulla päälliköksemme, — he sanoivat. — Sinun pitää tulla kanssamme luolaamme, jotta naisemme saavat nähdä sinut, mutta ensiksi on meidän surmattava tuo mammutti.
— Ei, sitä ette saa tehdä, — sanoi Lalli jyrkästi. — Se on ystäväni.
— Mutta jos sinä olet ihminen, miten voit olla eläimen ystävä? — kysyi päällikkö epäluuloisesti. — Ehket olekaan ihminen, tai kenties olet velho?
— Meidän tähdessä on ihmisillä paljon ystäviä eläinten parista, — selitteli Lalli kärsivällisenä. — Me elätämme niitä ja ne tekevät työtä hyväksemme ja palvelevat meitä.
— Silloin olette varmaankin kaikki velhoja, — tuumi päällikkö. — Mutta sehän on samantekevää. Ei olisi hullumpaa, jos heimomme saisi poppamiehen päällikökseen. Silloin se tulisi mahtavammaksi kuin yksikään muu Titanin kansaheimo.
— Tulen kernaasti kanssanne luolaanne, kunhan vain annatte ystäväni mammutin mennä rauhassa, — sanoi Lalli.
Mutta silloin miehet vain nauroivat villiä ivanaurua.