— Luuletko, että me olisimme suorittaneet raskaan kuopankaivuun päästääksemme sen rauhassa menemään? — he kysyivät ja samassa he riensivät kuopan reunalle heiluttaen keihäitään ja nuijiaan mammuttiparan pään päällä, mutta samassa kajahti metsässä hirveä möräjäminen ja ulvonta.
— Kuulkaa nyt! — huusi Lalli. — Karhut ovat myös ystäviäni ja nyt ne tulevat tänne ja syövät teidät jok'ikisen, ellette heti juokse tiehenne.
— Karhut, karhut, — huusivat villit ja juoksivat metsään, mutta päällikkö oli rohkea mies, ja ennen kuin hän lähti pakoon, sieppasi hän Lallin vyötäisistä ja kantoi hänet mennessään juosten semmoista vauhtia, että se enemmän muistutti hirveä kuin ihmistä.
Takanaan Lalli näki molemmat luolakarhut, jotka tulivat hurjaa vauhtia pitkin polkua, ja heidän rinnallaan juoksi Villi häntä ilmassa ja karvat pystyssä.
— Ottakaa päällikkö kiinni! — huusi Lalli, mutta raakalainen vain lisäsi vauhtiaan.
— Tullaan, tullaan, — puuskutti Villi ja läksi ajamaan raakalaista takaa kummankin karhun seuraamana, mutta päällikkö oli niin nopea, etteivät edes ne päässeet häntä lähenemään, ei ainakaan aluksi. Pari raakalaista kompastui ja kaatui, ja karhut antoivat niille ohimennessään läimäyksen suurista käpälistään, mutta se vain hidastutti niiden vauhtia, joten päällikkö sai vielä enemmän etumatkaa.
Vähitellen alkoi kumminkin tuntua siltä, että hänen voimansa uupuivat kesken, ja Lalli jo luuli, että Villi ja karhut saavat hänet kiinni, kun raakalainen samassa päästi riemuhuudon ja heitti taakkansa vuorenseinämässä olevaan ahtaaseen aukkoon, missä innokkaat kädet kohta tarttuivat Lalliin ja vetivät hänet pimeään luolaan, ja heti sen jälkeen tuli päällikkö nelinkontin ryömien ja tyytyväisenä nauraen. Silmänräpäys vain, ja sitten pimeni tuo ahdas aukko, ja luolassa loimottavan tulen valossa Lalli näki naaraskarhun suunnattoman suuren pään, ja sen valtavat hampaat kiilsivät tulen valossa.
— Ole varuillasi! — hän huusi, sillä aukko oli ilmeisesti vallan liian ahdas karhulle, ja sen molemmin puolin seisoi jo villejä nuijat pystyssä, valmiina musertamaan vihollisensa pään.
Karhu vetäytyi taas ulos, ja koko vuori vapisi noiden kahden eläimen pettymyksen ulvonnasta.
Raakalaiset päästivät nyt Lallin vapaaksi, mutta ovelle pantiin kaksi miestä keihäs kädessä vartioimaan, joten oli vallan mahdotonta ajatellakaan pakoa. Hän tunsi olevansa hyvin onneton, ei niin paljon oman itsensä vuoksi kuin Maijan, sillä miten kävisi tämän, kun hän oli poissa? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa ja luottaa Villin viisauteen. Tällä välin hän katseli luolaa loimuavan nuotiotulen valossa. Se oli suuri ja ihmeen kaunis. Korkealla hänen päänsä päällä kaareutui tumma katto, jota välkkyvät, valkoiset pylväät kannattivat, niin että luuli olevansa valtavan suuressa kirkossa. Vain sisäänkäytävän lähellä olivat seinät, katto ja pylväät mustuneet savusta, joka haki tiensä ulos luolasta jonkin näkymättömän katonaukon kautta. Luolassa oli vilisemällä raakalaisia, varsinkin lapsia, jotka leikkivät kivillä, luunikamilla ja pienillä eläinten pääkalloilla, sekä naisia, jotka istuivat ja neuloivat luuneuloilla ja eläinten jänteillä nahkavaatteita. Kaikki olivat hirvittävän rumia, ja heidän rähinänsä ja rupattelunsa miltei pani Lallin korvat särkemään.