Heidän keskellään seisoi päällikkö kertoen ylpeänä, miten hän oli vanginnut tuon pienen velhonpenikan, joka saattoi komentaa eläimiä, ja josta nyt piti kasvatettaman heimon päällikkö hänen seuraajakseen, sillä hänellä ei ollut poikaa. Kaikki kerääntyivät nyt pojan ympärille, ja miehet kunnioittivat häntä päällikkönsä poikana. Naiset tunnustelivat uteliaina häntä ja silittelivät hänen hiuksiaan, ja lapset töllistelivät häneen silmät suurina ja sormet suussa. Mutta Lalli-parka vain ikävöi Maijan ja Villin luo, eikä välittänyt vähääkään saamistaan kunnianosoituksista. Eihän tässä enää tiennyt, miten kaikki päättyy. Ei hän voinut edes hypätä takaisin maapallolle, kun hän oli täällä luolassa.
— Lalli, Lalli! — kuului Maijan ääni aukon suulta. — Oletko siellä sisällä?
— Olen, — vastasi Lalli. — Ole varuillasi, etteivät ne saa sinuakin.
— Eivät saa, — vastasi Maija reippaasti. — Täällä ovat kanssani karhut ja mammutti, jonka ne kaivoivat ylös kuopasta ja joka on luvannut pelastaa sinut.
— Kuka siellä on? — kysyivät raakalaiset.
— Sisareni, — vastasi Lalli uhkamielisesti. — Hän sanoo, että karhut ja mammutti ovat luolan edustalla, eivätkä päästä ainoatakaan teistä ulos, ennenkuin päästätte minut menemään. Koko heimoanne odottaa silloin nälkäkuolema.
Mutta päällikkö naureskeli vain.
— Luolaan on toinenkin sisäänkäytävä, josta sinulla ei ole tietoa — vastasi hän, — ja nuoret metsämiehemme kulkevat siitä ruokaa hankkimaan.
— Sitä en usko, — vastasi Lalli pilkallisesti; hän tunsi nyt olevansa täysin rohkea, sillä hän oli nähnyt Villin keltaisen hahmon hiipivän luolaan seinän vieritse, melkein toisen ovenvartijan jalkojen välitse. — Miksette silloin käyttäisi sitä joka päivä?
— Siksi, että se on liian suuri, joten petoeläimetkin voisivat siitä tulla — vastasi päällikkö, — mutta senpä vuoksi olemme sulkeneet sen puunrungoilla ja vyörykivillä, mutta ne voimme aina tarpeen tullen ottaa pois.