Villin varjo katosi luolan pimeyteen, mutta palasi taas hetkisen kuluttua luolan aukkoon huomaamattoman vartijan selän takaa, kun tämä katseli Lallia, muuta näkemättä ja kuulematta.
Raakalaiset toivat nyt Lallille paistettua lihaa ja metsämarjoja, ja hän söi samalla katsellen, miten he nakuttelivat piikivisiä työkalujaan, teroittivat luisia keihäänkärkiään ja muovailivat saviastioita. He kerskailivat hänelle rohkeudestaan, jota olivat osoittaneet taistellessaan villieläimiä ja toisia heimoja vastaan, ja kauhukseen kuuli Lalli, että he söivät vihollistensa lihaa. Kun hän koetti selittää heille, miten väärää tämmöinen menettely oli, sanoivat he, että heidän esi-isänsä olivat ennen heitä tehneet samoin ja että vihollisten syöminen oli yhtä oikeutettua kuin eläinten syöminen, jotka eivät milloinkaan olleet mitään pahaa tehneet, ja silloin ei Lalli enää tiennyt mitä sanoa. Koko heidän elämänsä oli alinomaista taistelua nälkää ja erilaisia vihollisia vastaan, ja niin oli aina ollut siitä saakka kun heidän esi-isänsä olivat laanneet asumasta puissa, jotka eivät enää ilmaston kylmettyä kantaneet hedelmiä. Ennen he olivat olleet apinoita, mutta nyt he olivat ihmisiä, ja ennemmin tai myöhemmin he kyllä tulisivat koko Titanin herroiksi, kunhan vain saisivat aikaa valmistaa oikein hyviä aseita.
Lalli sääli heitä heidän julmuudestaan huolimatta, sillä heidän elämänsä oli ankaraa ja kurjaa, mutta äkkiä keskeytti luolan perältä kaikuva ryske hänen mietteensä. Hän näki valonsäteen pilkistävän sen etäisestä hämärästä, ja aukko suureni suurenemistaan. Hän näki nyt, että siellä oli hänen ystävänsä mammutti, joka oli tehnyt suuren aukon seinään, ja muutaman hetken perästä, ennenkuin raakalaiset ehtivät sitä estää, ryntäsi naaraskarhu sisään ja koko heimo pakeni kauhusta ulvoen luolan suulle, mutta siellä oli heitä vastassa toinen karhu. Lalli juoksi heti ystäviään vastaan, eivätkä villit edes ajatelleet häntä estää. Koko luola kaikui voivotteluista ja valitushuudoista, joihin sekaantui karhujen karjunta.
— Pelasta meidät, pelasta meidät! — kirkuivat raakalaiset. — Puhu puolestamme ystävillesi, sinä poppamies!
— Antakaa niiden nyt olla! — sanoi Lalli raivoisalle naaraskarhulle.
— Säästäkää ne minun tähteni!
Ja hurja karhu hillitsi itsensä kesken vimmattua rynnistystään ja seurasi häntä sisäänkäytävään, missä mammutti odotti. Sen vieressä seisoivat Maija ja Villi ja huusivat hänelle tervetuloa.
Maija nauroi ja hyppi ja kirkui ilosta, niin että kesti kotvasen ennen kuin Lalli sai hänen kertomaan, miten he näin olivat voineet tulla hänen avukseen, ja Villikin tuntui olevan aivan pyörällä päästään, mutta hetkisen kuluttua he hieman rauhoittuivat.
Sitten otti mammutti heidät kaikki selkäänsä, ja Maija kertoi, miten Villi oli huutanut karhut avuksi. Kun karhut olivat jättäneet sikseen raakalaisten takaa-ajon, olivat ne palanneet kuopalle, missä Maija oli liittynyt niihin, ja sitten ne olivat vahvoilla kynsillään kaivaneet mammutin ylös kuopasta. Sitten olivat he kaikin seuranneet raakalaisten jälkiä luolalle saakka, Villi oli vakoilemalla keksinyt suuren takakäytävän, ja mammutin oli helppo syöksyhampaillaan ja kärsällään poistaa sen sulkuna olevat puunrungot ja kivet.
— Ja minne sinä viet meidät nyt? — kysyi Lalli mammutilta.
— Meidän on kaikkien mentävä neuvottelupuulle, — vastasi mammutti syvällä äänellä. — Luolaleijona on kutsunut sinne koko eläinkunnan koettaakseen riistää minulta vallan ja saadakseen oikeuden syödä teidät molemmat, ja meidän on mentävä sinne puolustamaan teidän henkeänne ja minun valtaani.