— Sen selittääkseni täytyy minun kertoa koko aurinkokunnan historia, — vastasi Neptunus. — Hei delfinit! Mennään nyt aika vauhtia, niin minä kerron sillä aikaa.

Ja ukko heilahdutti suurta kolmikärkeään, ja silloin alkoi vinha tuuli suhista mereltä, ja laineet rupesivat loiskimaan korkeina ja lakkapäisinä. Delfinit mennä viilettivät semmoista vauhtia, että ne väliin hyppivät vedenpinnan yläpuolelle, ja Neptunus heilutteli kolmikärkeään vielä voimakkaammin, ja myrsky yltyi, ja aallot kohisivat yhä enemmän, ja sitten hän alkoi kertoa kovalla äänellä, joka kuului yli kaiken pauhun:

— Otaksun, että tiedätte kaikkien luonnon aineiden kylmetessään tiivistyvän. Niin on laita veden, joka hyvin korkeassa lämpötilassa on höyrynä. Jos höyryä kylmennetään, muuttuu se nesteeksi, ja vielä enemmän kylmennettäessä se tiivistyy kiinteäksi jääksi. Kaikilla aineilla on siis kolme olotilaa: kaasumainen, nestemäinen ja kiinteä, mutta eri aineet tarvitsevat hyvin erilaisia lämpötiloja näitä eri olotiloja varten. Niinpä käy vesi kiinteäksi jo jäätymispisteessä, mutta elohopea jähmettyy vasta 40 asteen pakkasessa. Kivet ovat nesteinä tulivuorten sisässä ja rauta masuuneissa. No niin! Koko tämä aurinkokunta, joka tuntuu meistä niin suurelta, mutta joka itse asiassa on vain pienoinen pisara maailmankaikkeudessa, oli alussa vain kaasupilveä, joka pyöri tyhjässä avaruudessa hirvittävällä nopeudella. Sitten jotkut aineet rupesivat muuttumaan nestemäisiksi muodostaen valkohehkuisen keskuksen, jonka ympärillä oli paksu kaasuverho. Se oli aurinko, joka valaisi ja lämmitti kauas avaruuteen. Mutta sen suuren pyörimisnopeuden johdosta sinkosi siitä irti valtavia kaasujoukkioita, joista kiertotähdet syntyivät. Nämäkin pyörivät ympäri samoin kuin aurinko, ja niistä sinkoili taas pienempiä kaasujoukkioita, joista syntyivät niiden kuut. Kaikki nämä suuremmat ja pienemmät pallot jähmettyivät sitä mukaa, miten suuria ja vanhoja ne olivat, pienimmät nopeimmin, kuten maapallon kuu, joka jo on kuollut ja ilmakehää vailla, kun taas suurimmat, Jupiter ja Saturnus, ovat vielä hyvin kuumia, ja Neptunus on niin lämmin, että siinä on miellyttävää elää. Ensin muodostui kiinteä sydän, jota ympäröi kiehuva vesi ja kaasut, ja sitten peitti vesi, joka oli syntynyt näiden kaasujen tiivistymisestä, koko taivaankappaleet. Sillävälin olivat tuliperäiset voimat toiminnassa niiden sisustassa, puristaen sieltä esiin sulaa ainetta, joka nousi veden yli vuoriksi ja kohottaen kokonaisia mantereita ja vajottaen ne taas syvyyteen. Veteen muodostui liejua, soraa ja hiekkaa, ja niin syntyi maaperä, missä kasvit ja eläimet saattoivat ruveta viihtymään. Joko alat ymmärtää yhtenäisyyden tässä kaikessa, poikani?

Lalli oli tarkkaavaisena kuunnellut vanhuksen selityksiä. Hän oli aina tuntenut mielenkiintoa kaikkea kohtaan, mikä koski luontoa, ja vanhuksen puhe oli hänestä paljon hauskempaa kuin joku intiaanikirja.

— Kyllä, luulen ainakin, — sanoi hän miettiväisenä. — Ensimmäisten eläinten täytyi elää vedessä, ja niitä on vielä jäljellä täällä Neptunuksessa, nuo trilobitit ja nilviäiset. Sitten tulevat kenties kaikki ne eläimet, jotka näimme Venuksessa.

— Tietysti siinä oli pitkiä ajanjaksoja välissä, — vastasi vanhus, — jolloin eli vielä alempia eläimiä, jotka saattoivat oleskella sekä vedessä että maalla kuten sammakkoeläimet, mutta jota enemmän maa kohosi, sitä korkeammaksi kehittyi maaelämä, kunnes imettäväisten joukosta lopuksi kehittyi ihminen.

— Niin, niin, — huudahti Lalli ihastuneena, — sen näin Titanissa. Siellä oli kaikenkaltaisia kömpelörakenteisia imettäväisiä sekä ihmisiä, jotka eivät eläimistä paljoakaan eronneet.

— Aivan niin, — sanoi vanhus hyväksyen. — Maapallolla voi vielä nähdä hyvin monella eri kehitysasteella olevia ihmisiä, mutta jos tahtoo nähdä ihmisen vielä pitemmälle kehittyneenä, täytyy matkustaa Marsiin. Venus, Maa, — tai kuten teikäläiset oppineet sitä nimittävät minun kielelläni, latinaksi, Tellus, — ja Mars ovat melkein yhtä suuret, mutta Mars on vanhin ja Venus nuorin.

— Miten ihmeellistä kaikki tämä onkaan! — huudahti Lalli. — Mutta mitä kaikki muut tähdet sitten ovat?

— Ne ovat eri ikäisiä ja eri kokoisia aurinkoja, — vastasi vanhus, — ja niitä kiertää taas joukoittain kiertotähtiä, vaikkemme voi niitä nähdä, kun ne ovat tummia. Sanoin jo sinulle, että koko tämä koneisto on niin ihmeellinen, ettei kukaan meistä voi sitä käsittää. Vaikka minua sanotaan jumalaksi, menee vanha pääni sekaisin, kun sitä ajattelen. Iäisyyttä ja äärettömyyttä emme voi käsittää, mutta kaikki nuo lukemattomat auringot kulkevat määrättyjä ratojaan toistensa ympäri ja muodostavat niinsanottuja aurinkonebuloosoja, jotka etäältä katsottuina näyttävät valosumulta. Meidän nebuloosaa sanotaan Linnunradan nebuloosaksi, ja se, mitä te sanotte linnunradaksi, on vain lukematon joukko niin etäällä olevia aurinkoja, että näyttää siltä kuin niiden välissä ei olisi välipaikkoja ollenkaan. Tämä nebuloosa on pyöreän piparkakun muotoinen, ja meidän aurinko on lähellä sen keskikohtaa. Semmoisia nebuloosoja on rajaton määrä tuolla avaruudessa, missä ne uiskentelevat aivan kuin limaeläimet vesilasissa, parveillen toistensa ympäri, ja miten kiidämmekin ajatuksissamme nebuloosasta toiseen, niin loppua ei tule koskaan. Tämä panee meidät nöyrtymään sen mestarin edessä, joka tämän kaiken on järjestänyt ja joka on kaiken tämän olemassaolon välttämätön edellytys. Hänen edessään täytyy meidän kaikkien kumartua, sillä hänellä ei ole erotusta suuren ja pienen, läheisen ja etäisen, sekunnin ja vuosituhannen välillä, hän on riippumaton ajasta ja paikasta. Äärettömyys ja ikuisuus panee jokaisen ajattelevan olennon myöntämään, että täytyy olla olemassa äärettömyyden ja ikuisuuden jumala, sillä ilman häntä ei voi ajatella maailman kaikkeudenkaan olemassaoloa. Minun aikani roomalaiset aavistivat hänen olemassaolonsa, mutta kun he eivät voineet häntä löytää, jakoivat he hänen valtansa meidän kesken, mutta sydämissään he uskoivat silti iäisyyden jumalaan, ja niin on laita kaikkien epäjumalain palvelijain. He eivät voi nähdä kylliksi kauas, ja niin ne alkavat kunnioittaa vain muutamia todellisen jumalan ominaisuuksia.