»Käsitän että olet joutumassa johonkin sotkuiseen juttuun käsiksi.
Annapa kuulua itsestäsi jos jotain puhkeaisi, tulen heti luoksesi,
vaikkapa jättäisin sitten paikkani laivalla. Lähetä kirje asiamiehelle
Durbaniin, jos sattuisimme olemaan satamassa. Et kai ole unohtanut Dyve
Burnia, Davie?»
III.
BLAAUWILDEBEESTEFONTEIN.
»Kristityn vaellus» oli nimeltään eräs lapsuuteni sunnuntailukeminen, ja kun ensimmäisen kerran sain näkyviini Blaauwildebeestefonteinin, muistui selvästi mieleeni eräs paikka siitä. Se oli se kohta, jossa puhutaan, kuinka Kristitty ja Toivorikas monien vaarojen jälkeen saavuttivat lopulta Suloiset Vuoret, joilta he saivat nähdä Kaanaan.
Monen pölyävän peninkulman jälkeen rautatiellä ja väsyttävän matkan jälkeen Kap-kärryissä kuivien tasankojen ja hedelmättömien, kivisten solien kautta, olin äkkiä saapunut suloiseen, viheriöitsevään satamaan. »Sinisen villipedon lähde» oli kirkkaana kohiseva pieni koski, joka virtasi sinisten kallioiden yli alas syviin järviin, joita reunustivat saniaiskasvit. Yltympäri oli korkea ylätasanko, millä kasvoi mehevää ruohoa, jossa upeili kehäkukkia ja liljoja kotoisten kaunokkien ja voikukkien sijasta. Tiheitä, korkeita puita kasvavia viidakkoja oli siellä täällä mäenrinteillä ja niityillä aivankuin koko maisemalla olisi ollut puutarhuri, joka kaikki oli järjestänyt. Kauempana painui laakso jyrkästi tasangolle, joka loittoni taivaanrantaa kohden kuin paksu sumu. Pohjoisessa ja etelässä panin merkille vuoriston muodostuksen: milloin se pisti ylös terävänä huippuna, milloin levisi kuin vaakasuora sinertävä linnanvalli. Ylätasangon äärimmäisellä reunalla, missä tie juuri rupesi menemään alaspäin, olivat ne majat, jotka muodostivat Blaauwildebeestefonteinin. Raikas vuoristoilma oli aivan huumannut minut ja nyt lisäsivät huumaustani illan ihanat kukkaistuoksut. Tulipa täällä näyttäytymään mikä käärme tahansa, niin joka tapauksessa olin totisesti tullut Edeniin.
Blaauwildebeestefonteinissa oli ainoastaan kaksi sivistyneen näköistä rakennusta; kauppapuoti joen vasemmalla rannalla ja vastapäätä sitä tien toisella puolella koulutalo. Muuten oli paikalla noin kaksikymmentä alkuasukasmajaa, kaikki ylempänä rinteillä. Ne olivat sitä lajia, jota hollantilaiset kutsuvat rondavelsiksi. Koulutaloa ympäröi kaunis puutarha, mutta kauppapuoti oli paljaalla, pölyisellä paikalla ympärillään vain muutamia ulkohuoneita ja suojuksia. Oven edustalla oli pari vanhaa auraa ja tyhjiä tynnöreitä, ja erään yksinäisen kumipuun alla oli puupenkki karkeasti veistettyine pöytineen. Pieniä alkuasukaslapsia leikki hiekassa ja seinän vieressä istui eräs vanha kafferi.
Minun vähäiset matkakapineeni olivat pian nostetut kärryistä ja minä menin suoraan puotiin. Se oli tuota tavallista mallia: yhdessä nurkassa tiski pullorykmentteineen ja seinähyllyillä joukko säilykepurkkeja ja kaikenlaista pientä kauppatavaraa. Huone oli tyhjä ja sokerilaatikon päällä oli ilma mustana kärpäsistä.
Huoneen peräosassa oli kaksi ovea. Avasin summamutikassa oikean puoleisen ja jouduin jonkinlaiseen keittiöön, jonka yhdessä nurkassa oli vuode ja pöydällä joukko likaisia lautasia. Vuoteella makasi kovasti kuorsaava mies. Menin lähemmä katsomaan ja huomasin että hän oli vanhahko, kaljupäinen ukko, puettuna vain paitaan ja housuihin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja hän hengitti epäsäännöllisesti. Huonon whiskyn haju tuntui huoneessa. Ymmärsin että tässä oli mr Peter Japp, esimieheni, ja heti olin selvillä, miksi kauppa kävi huonosti Blaauwildebeestefonteinissa: liikkeen johtaja oli juopporatti.
Palasin takaisin puotihuoneeseen ja koetin nyt toista ovea. Se johti pieneen makuuhuoneeseen, joka oli puhdas ja puoleensavetävä. Pieni alkuasukastyttö — Zeetaksi kuuluivat häntä nimittävän — oli juuri järjestämässä huonetta ja niiasi sievästi astuessani sisään. »Tämä on teidän huoneenne, baas», hän sanoi hyvällä englanninkielellä, kun tiedustelin asiaa. Hänellä oli kaikesta päättäen hyvä käsityskyky, sillä kaapin päällä oli suuri ruukku täynnä kukkivia neriumeja ja vuodevaatteet olivat moitteettoman valkoiset. Hän toi minulle pesuvettä ja sitten kupin väkevää teetä kantaessani sisään tavaroitani ja maksaessani ajomiestä. Kun sitten olin puhdistautunut matkapölyistä, sytytin piippuni ja läksin tien yli etsimään mr Wardlawia.
Tapasin koulunopettajan oman viikunapuunsa alla, tutkimassa yhtä monista kafferiaapisistaan. Kun hän oli tullut suoraan rautateitse Kapkaupungista, oli hän jo ollut perillä viikon ja oli nyt järjestyksessä paikan toiseksi vanhin valkoinen asukas.