»Oletpa saanut hienon esimiehen, Davie», olivat hänen ensimmäiset sanansa. »Kolme viimeistä päivää on hän ollut täysi kuin Itämeri.»
En voi väittää, että mr Jappin pahe olisi tuottanut minulle mitään syvempää surua. Toisen kuolema toisen leipä, ja jos hän osoittautuisi mahdottomaksi, niin olisi se vain eduksi minulle. Mutta koulunopettaja otti asian myöskin toiselta puolelta. »Meitä lukuunottamatta hän on ainoa valkoinen mies koko paikkakunnalla», hän sanoi, »näyttää siltä kuin ei hänestä tulisi erikoisempaa lisää seuraelämään.»
Koulu oli suorastaan ilveilyä. Siinä oli viisi valkoista lasta vuoristossa olevista hollantilaisista farmariperheistä. Toinen osasto oli paremmin varustettu, mutta näiden seutujen lähetyskoulut vetivät kuitenkin enemmän puoleensa alkuasukkaita. Mr Wardlawin kasvatusinto leimusi korkealla. Hän suunnitteli järjestääkseen työpajan ja opettaakseen siinä puusepäntyötä ja hevosenkengitystä, joita kumpaakaan alaa hän ei itse tuntenut tippaakaan. Hän ylisteli oppilaittensa älyä ja valitti katkerasti puuttuvaa taitoaan heidän kielessään. »Davie», hän sanoi, »meidän molempien täytyy ankarasti tarttua kieliopinnoihin, sillä se on meille eduksi. Hollanninkieli ei ole vaikeata, se on ikäänkuin eräänlaista keittiökieltä, jonka selvittää itselleen parissa viikossa. Mutta nuo kotimaiset kielet ne ovat kovaa purtavaa. Pääkielenä täällä on sesuto, ja olen kuullut, että kun sitä vain osaa, on helppo oppia zulua. Sitten on meidän opittava tämä jota shanquanit puhuvat — sitä kai sanotaan barongaksi. Olen tavottanut majoista tuolla ylhäällä erään kastetun kafferin, joka tulee joka aamu ja puhuu tunnin kanssani. On parasta, että sinä tulet mukaan.
Lupasin ja menin senjälkeen tien poikki takaisin puotiin. Japp nukkui vielä, minkä vuoksi annoin Zeetan tuoda huoneeseen kupillisen puuroa, ja menin sitten vuoteeseen.
Seuraavana aamuna oli Japp selvä ja esitteli minulle jonkinlaisia anteeksipyyntöjä. Hän selitti potevansa yhtämittaista selänkolotusta, mihin paras lääke on lasillinen silloin tällöin. Sitten hän alkoi perehdyttää minua tehtäviini liioitellun ystävällisellä äänellä. »Pidin teistä heti ensi näkemältä», hän sanoi, »ja luulen, että meistä tulee hyvät ystävät, Crawfurd. Te olette kunnon poika, joka ei siedä mitään tyhmyyksiä, sen näen. Hollantilaiset täällä ovat ikävää joukkoa ja kafferit vieläkin pahempia. Älä luota kehenkään, se on tunnuslauseeni. Sen tietää toiminimemme ja niinpä onkin minulla ollut heidän luottamuksensa jo neljäkymmentä vuotta.»
Päivän tai pari meni kaikki hyvin. Epäilemättä saattaisi liike, jos sitä vain kunnolla hoidettaisiin, helposti kukoistaa Blaauwildebeestefonteinissa. Sisämaassa päin oli alkuasukkaita tiheässä kuin muurahaisia ja suuria joukkoja saapui usein Shanquan-alueelta matkalla The Randin kaivoskentille. Sitäpaitsi saattoi tehdä hyviä kauppoja hollantilaisten farmarien kanssa, varsinkin tupakalla, josta mielestäni saattoi muodostua hyvä vientitavara, kun vain työtä pantaisiin siihen. Rahaakin löytyi aika lailla ja möimme miltei yksinomaan käteisellä, vaikka luottoa usein pyydettiin. Ryhdyin työhöni suurella innolla ja parin viikon kuluessa olin käynyt kaikissa maataloissa ja asumuksissa. Aluksi Japp kiitteli tarmoani, koska hän senvuoksi sai hyvän tilaisuuden istua sisällä ja ryypätä. Mutta pian hänen kehumisintonsa lauhtui, sillä hän alkoi pelätä että saattaisin vallata hänen paikkansa. Hän oli hyvin utelias tietämään, olinko tavannut Collesia Durbanissa ja mitä tämä oli sanonut. »Minulla on itsensä Mackenzien lähettämä kirje», hän kertoi minulle lukemattomia kertoja, »jossa hän kohottaa minut aivan pilviin. Ilman vanhaa Peter Jappia ei kauppahuone tulisi toimeen, nähkääs.» Kun minulla ei ollut mitään halua väitellä tuon vanhan lurjuksen kanssa, kuuntelin vain äänettömänä hänen juttujaan. Mutta se ei hälventänyt hänen pelkoaan ja pian tuli hän niin kateelliseksi, että oloni alkoi tuntua erittäin epämiellyttävältä. Hän oli syntynyt siirtomaissa ja sitä hän ei jättänyt koskaan painostamatta. Hän oli hyvillään taitamattomuudestani liikeasioissa ja jos joskus tein virheen, saattoi hän jankuttaa siitä monta tuntia. »Niin, mr Crawfurd, tästähän ei ole kerrassaan mihinkään; te englantilaiset nuorukaiset pidätte itseänne hirveän pätevinä, mutta kuinka onkaan, niin me vanhat täältä etelästä olemme sittenkin toisinaan vähän parempia. Viidenkymmenen vuoden päästä ehkä tekin olette oppinut yhtä ja toista pientä, mutta me tiedämme kaikki jo ennenkuin alotamme.» Hän aivan ulvoi naurusta kun hän näki minun sitovan kääröä, ja hän piti paljon hauskaa kustannuksellani (eikä syyttä) kun hän näki minun yrittävän hoitaa hevosta. Säilytin mielenmalttini sangen hyvin, vaikka toisinaan tekikin mieleni perinpohjin pehmittää mr Japp.
Oikeastaan hän oli siivoton vanha törkimys, — sen huomasi parhaiten siitä tavasta jolla hän kohteli Zeetaa. Tuo lapsiparka teki työtä päivät pitkät taloudessa ja suoritti varmasti kahden palvelijan askareet. Hän oli isätön ja äiditön, tullut tänne joltakin lähetysasemalta. Jappin mielestä hän oli inhimillisiä oikeuksia vailla oleva olento. Hän ei voinut puhutella tyttöä samalla kiroamatta ja usein hän löi ja tyrkki tyttöä niin että vereni kuohahteli. Ja sitten eräänä päivänä hän meni liian pitkälle. Zeeta oli siivotessaan sattunut kaatamaan puoli lasillista wiskyä Jappin päälle. Tämä sai käsiinsä jonkunlaisen ruoskan, jolla hän alkoi säälimättömästi hakata Zeetaa, kunnes tytön huudot kutsuivat minut paikalle. Tempasin ruoskan ukon kädestä, tartuin häntä kaulukseen ja paiskasin hänet nurkkaan perunasäkkien päälle, jonne hän jäi retkolleen, puhkuen raivoa ja tyhjentäen pahimmat haukkumasanansa päälleni. Sitten annoin vuorostani hänen kuulla mielipiteeni asiasta. Sanoin hänelle, että jos tällaista vielä kerran tapahtuisi, ilmoitan heti asiasta Collesille Durbaniin, ja lisäsin, että sitä ennen hän saisi selkäsaunan, jota hän ei koskaan olisi unohtava. Hetken kuluttua hän pyysi anteeksi, mutta huomasin helposti, että hän oli ruvennut vihaamaan minua synkästi.
Oli vielä eräs asia, jonka olin havainnut Jappin suhteen. Hän kerskaili kyvystään kohdella alkuasukkaita, mutta minun nähdäkseni olivat hänen menettelytapansa valkoiselle miehelle arvottomia. Zeeta sai osakseen kirouksia ja iskuja, mutta oli toisia kaffereita, joita hän otti vastaan matelevalla ystävällisyydellä. Varsinkin eräs suuri musta ilkimys patikoi usein puotiin ja hänet otti Japp vastaan kuin olisi hän ollut kauan kadoksissa ollut veli. Monta tuntia he saattoivat sitten puhua keskenään ja vaikka en alussa ymmärtänyt mitään, saatoin kuitenkin nähdä, että valkoinen mies mateli mustan edessä. Kerran kun Japp oli poissa kotoa, tuli tuo musta olio puotiin aivankuin se olisi ollut hänen omansa, — mutta hän pääsi pihalle pikemmin kuin oli tullut sisään. Jälkeenpäin Japp moitti kohteluani. »Mwanga on hyvä ystäväni», hän sanoi, »ja hankkii meille useita hyviä kauppoja. Pyydän että olette kohtelias hänelle tästä lähin». Vastasin kuivasti, että aioin heittää ulos Mwangan samoin kuin jokaisen muunkin joka ei käyttäytyisi kunnollisesti.
Jappin suhde kaffereihin jatkui ja rupesin epäilemään, että hän salaisesti hankki heille väkijuomia. Joka tapauksessa olin huomannut muutamia päihtyneitä olioita alkuasukasmajojen ja Blaauwildebeestefonteinin välisellä tiellä, ja tunsin pari niistä Jappin ystäviksi. Puhuin asiasta mr Wardlawin kanssa ja hän sanoi: »Luulen että tuolla vanhalla lurjuksella on joku ruma salaisuus, josta mustat ovat selvillä, ja tästä johtuu heidän valtansa häneen.» Olin valmis uskomaan, että ystäväni oli oikeassa.
Vähitellen aloin tuntea oloni yksinäiseksi, sillä mr Wardlawilla oli kiire kirjojensa parissa, joten minulla ei ollut paljoakaan seuraa hänestä. Senvuoksi päätin hankkia itselleni koiran ja ostinkin sellaisen eräältä rutiköyhältä saarnaajalta, joka olisi ollut valmis myymään vaikka sielunsa ryypystä. Koira oli suuri buurilais-jahtikoira, mastiffin ja bulldogin ja ties mitä kaikkea sekotusta. Väri oli lähinnä punajuovainen ja karva selässä kasvoi muuta turkkia vastaan. Joku oli kertonut minulle, tai ehkä olin sen lukenut jostakin, tämännäköisen selän koiralla merkitsevän sitä, että se ei anna minkään peloittaa itseään, olipa sitten kysymyksessä vaikka kiljuva leijona. Ja juuri tämän vuoksi minä kiinnitinkin tähän koiraan huomioni. Annoin kymmenen shillinkiä ja saapasparin (jotka viimemainitut sain puodista sisäänostohintaan) ja koiran omistaja heitti jäähyväiset kehottaen minua varomaan koiran luonnetta. Colin — sen nimen annoin koiralleni — alotti oleskelunsa luonani repimällä housuntakamukseni ja pelottamalla mr Wardlawin puuhun. Neljätoista päivää kesti hellittämätön kamppailu, ennenkuin sain Colinin suostumaan itseeni, ja vielä tänä päivänä on vasemmassa käsivarressani todistus tästä. Mutta sittenpä tulikin hänestä uskollinen varjoni, ja voi sitä joka uskaltaisi nostaa kätensä Colinin herraa vastaan. Japp selitti, että koira oli paha henki, ja Colin vastasi kohteliaisuuteen vilpittömällä inholla.