Colinin seurassa aloin nyt kuluttaa vähän vapaata aikaani tutkimalla vuoriston kätköjä. Olin tuonut mukanani pienen haulikon, ja puodista lainasin mauserkiväärin. Minulla oli synnynnältä tarkka silmä ja vakava käsi, ja pian tuli minusta sekä hyvä haulikolla ampuja että — kuten luulen — verraton tarkkuusampuja kiväärillä. Vuorijonon rinteillä oli sekä peltopyitä ja metsäkanoja että erästä fasaanilajia, ja ruohoisella ylätasangolla tapasin erästä meidän teeriämme muistuttavaa lintulajia, jota hollantilaiset kutsuivat nimellä »rorkaan». Mutta parasta urheilua oli sittenkin metsästää kääpiöhirviä metsiköissä, joissa metsästäjällä on puolellaan hyvin vähän etuja tai ei lainkaan. Kerran heitti haavoittunut kääpiöhirvi minut maahan ja ellei Colinia olisi ollut, olisin saanut vakavia vammoja. Toisella kerralla kaadoin yhdellä laukauksella kauniin leopardin eräässä rotkossa lähellä Letabaa, ampumalla sitä aivan Colinin pään yli eräältä kallionkielekkeeltä. Sen nahka on nyt tuossa takan edessä huoneessa, jossa tätä kirjoitan. Colinin parhaat ominaisuudet tulin tuntemaan kuitenkin eräällä niistä retkistä, joita tein lomapäivinäni alas tasangoille. Siellä oli meillä jalompaa saalista: hollantilaisilta nimiltään wildebeest, hartebeest, impala ja jonkun kerran myös noodoo. Aluksi olin aivan kelpaamaton ja sain hävetä Colinin edessä. Mutta sitten opin vähitellen sitä tarkkaavaisuutta jota vaaditaan alangolla, opin seuraamaan jälkiä, arvostelemaan tuulta, ja hiipimään eteenpäin pensaiden suojassa. Ja heti kun luoti oli osunut, oli Colin salaman nopeudella kiinni otuksessa. Koiralla oli vinttikoiran nopeus ja bullterrierin voimat. Siunasin sitä päivää, jona köyhä matkasaarnaaja oli kulkenut ohi.
Colin makasi öisin vuoteeni alla, ja hänen ansiotaan on eräs tekemäni tärkeä huomio. Huomasin näet, että minua vakoiltiin lakkaamatta. Ehkäpä sitä oli jatkunut aina siitä päivästä kun olin saapunut tänne, mutta pääsin perille siitä vasta kolmantena kuukautena tuloni jälkeen. Eräänä iltana kun kävin levolle, näin karvan nousevan pystyyn koiran selässä, sen koko ajan haukkuessa levottomasti ikkunaa kohden. Olin seissyt varjossa ja kun nyt astuin esiin katsoakseni ulos, sain nähdä mustan olion häviävän aitauksen taa takapihalla. Ehkäpä tämä oli vain pikkuasia, mutta tästä lähin olin joka tapauksessa varuillani. Seuraavana iltana koetin jälleen tarkata mutta en huomannut mitään. Kolmantena iltana, kun katsoin ulos, näin vilaukselta kasvot, jotka olivat painautuneet aivan ikkunan ruutuun kiinni. Tämän jälkeen panin ikkunan luukut kiinni pimeän tullessa ja siirsin vuoteeni toiseen kohtaan huonetta.
Samanlaista oli ulkosalla. Kun kuljin tietä tunsin äkkiä, että minua vakoiltiin. Jos olin aikovinani mennä pensaikkoon tien vieressä, kuului sieltä heikkoa ratinaa, joka ilmoitti minulle että vakoilija lähti tiehensä. Missä kuljinkaan — tiellä, ylätasangon niityillä tai vuoriseudun karuilla rinteillä — kaikkialla oli samanlaista. Minulla oli äänettömiä seuralaisia, jotka välistä paljastivat itsensä oksien rapinalla, ja silmiä, joita en voinut nähdä, tuijotti alati minuun. Ainoastaan silloin kun painuin tasangolle lakkasi vakoilu. Tämä asiaintila ärsytti Colinia äärimmilleen, ja vaellukseni koiran kanssa olivat yhtä murinaa sen taholta. Huolimatta ponnistuksistani hillitä sitä, juoksi se kerrankin pensastoon, mistä heti kohta kuului tuskanhuuto. Se oli tarttunut jonkun koipeen ja mentyäni paikalle, näin verta ruohikoissa.
Sen jälkeen kun olin tullut Blaauwildebeestefonteiniin, olin unohtanut kaiken sen salaperäisen, josta olin päättänyt ottaa selvää, uudessa elämässäni esiintyvän jännityksen ja Jappin kanssa vallitsevien vastenmielisten riitaisuuksien vuoksi. Mutta tämä alituinen väijyminen toi jälleen sen mieleeni. Olin vartioitu senvuoksi, että joku tai jotkut pitivät minua vaarallisena. Ensimmäinen epäluuloni kohdistui Jappiin, mutta luovuin siitä heti. Minun läsnäoloni puodissa saattoi olla hänelle vähemmän mieluista, mutta eivät vaellukseni ympäristössä. Olisihan saattanut ajatella, että hän oli järjestänyt vakoilun saadakseen siten minut pelkästä harmista jättämään paikkani, mutta imartelin itseäni sillä, että Jappin piti tuntea minut liian hyvin voidakseen toivoa tuollaisen menettelytavan onnistuvan.
Mikä minua suututti oli, etten voinut päästä vakoojistani selville. Olin käynyt kaikissa ympäristössä olevissa leiripaikoissa ja olin varsin hyvissä suhteissa kaikkiin päälliköihin. Ensiksikin oli siellä Mpefu, likainen vanha veijari, joka oli viettänyt sangen pitkän osan elämästään ennen sotaa buurivankilassa. Hänen alueellaan oli lähetysasema, ja hänen väkensä tuntui siivolta ja hyvinvoivalta. Majinje oli naispäällikkö, pieni tyttö, jota kukaan ei saanut nähdä. Hänen kylänsä oli kurja paikka ja hänen heimonsa pieneni vuosi vuodelta. Sitten oli pohjoisempana ylhäällä vuorilla Magata. Hänkään ei ollut vihamieheni, sillä hän tapasi tarjota minulle aina jotain virkistystä kun olin metsästämässä siellä päin, — kerrankin hän oli kutsunut kokoon satakunta miestään ja minä sain nähdä suuren taistelun villien koirien kanssa. Sikitola, etevin kaikista päälliköistä, asui jonkun verran etäämpänä tasankomaalla. Tunsin vähemmän häntä ja hänen miehiään, mutta jos vakoilijat olivat hänen miehiään, saivat he viettää suurimman osan aikaansa melkoisen kaukana kraalistaan. Itse Blaauwildebeestefonteinissa olivat melkein kaikki kafferit kristityitä, hiljaisia, siivoja ihmisiä, jotka hoitivat pieniä puutarhojaan ja pitivät varmasti enemmän minusta kuin Jappistä. Eräänä päivänä olin jo vähältä matkustaa Pietersdorpiin neuvotellakseni siellä olevan alkuasukasten valtuutetun kanssa, mutta sitten sain kuulla, että vanha, joka tunsi seudun, oli poissa ja hänen seuraajansa oli nuorukainen Rhodesiasta, joka ei tiennyt mitään. Muuten olivat alkuasukkaat Blaauwildebeestefonteinin ympärillä tunnettuja rauhallisuudestaan, minkä vuoksi he sangen harvoin saivat virallisia vierailuita. Silloin tällöin näimme parin zulupoliisin ratsastavan ohi ajaessaan takaa jotain halvempaa rikollista ja veronkantaja kävi myös kantamassa majojen verot, mutta muuten emme antaneet hallitukselle paljoa tekemistä, eikä heidän tarvinnut tulla levottomiksi meidän puolestamme.
Kuten jo olen maininnut aloin jälleen ajatella kaikkea sitä mikä oli tapahtunut, ennenkuin tulin tänne, ja mitä enemmän ajattelin, sitä kiihkeämmäksi tulin. Pidin tapana huvitella muistelemalla kaikkea mitä tiesin.
Ensimmäisenä oli tietysti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa, hänen esiintymisensä Kirkcaplen rannalla, hänen keskustelunsa Henriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, ja hänen omituinen käyttäytymisensä Durbanissa. Sitten seurasi kaikki mitä Colles oli sanonut, että tämä paikka oli jollain tavoin »konstikas» ja että kukaan ei tahtonut pysyä täällä enempää puodissa kuin koulussakaan. Sitten tuli keskusteluni Aitkenin kanssa Lorenzo Marquesissa ja hänen kertomuksensa suuresta poppamiehestä näillä seuduilla, jonka luo kaikki kafferit pyhiinvaelsivat ja hänen epäilyksensä timanttilöydöstä täällä. Viimeisenä ja tärkeimpänä mietiskelyissäni oli tämä alituinen väijyminen, joka oli kohdistunut minuun. Oli päivänselvää, että täällä löytyi jokin salaisuus, ja epäilin, että vanha Japp tuntisi sen. Eräänä päivänä olin kyllin tyhmä kysyäkseni häneltä timanteista. Hän nauroi halveksuvasti. »Tuosta huomaa heti asioita tuntemattoman brittiläisen», hän sanoi. »Jos kerrankin olisitte ollut Kimberleyssä, niin tietäisitte miltä timanttiseutu näyttää. Täällä voisi yhtä hyvin löytää valtameren helmiä kuin timantteja. Mutta menkää te vaan ja etsikää kernaasti minun puolestani, ehkäpä löydätte joitakin granaatteja.»
Kuulustelin varovasti Aitkenin poppamiehestä — tämä tapahtui mr Wardlawin avulla, joka nyt oli täysi taituri kafferikielessä — mutta emme saaneet mitään tietää. Ainoa seikka, minkä perille hän pääsi, oli että Sikitolan väki tunsi jonkun lääkkeen kuumetta vastaan, ja että Majinje taisi jos halusi hankkia sadetta.
Lopuksi pitkän harkinnan jälkeen kirjoitin mr Collesille ja annoin kirjeen varmuuden vuoksi eräälle lähetyssaarnaajalle, joka oli menossa Pietersdorpiin. Kirjeessä kerroin avoimesti, mitä Aitken oli sanonut ja puhuin myöskin väijymisestä. Vanhasta Jappistä en maininnut mitään, sillä niin kelvoton kuin hän olikin, en kuitenkaan tahtonut että mies siinä ijässä joutuisi paikattomaksi.