MATKANI TALVILAITUMELLE.
Collesilta tuli kirje, mutta osoitettuna Jappille eikä minulle. Sikäli kuin käsitin oli vanhus kerran ehdottanut sivukaupan perustamista eräälle paikalle tasangolla, jonka nimi oli Umvelos, ja toiminimi oli nyt halukas toteuttamaan tämän suunnitelman. Japp oli tavattomasti mielissään ja antoi minun lukea kirjeen. Siinä ei ollut sanaakaan siitä asiasta josta minä oli kirjoittanut, vaan ainoastaan joukko yksityiskohtaisia määräyksiä sivukaupan järjestämisestä. Minun pitäisi ottaa pari muuraria mukaani, lastata kaksi vaunua tiilillä ja puutavaralla, sekä matkustaa Umvelosiin ollakseni läsnä kun puotia rakennettiin. Kaupan varustaminen ja hoitajan määrääminen sinne saisi jäädä myöhempään. Japp oli riemuissaan, sillä paitsi että hän pääsi minusta muutamaksi viikoksi, näkyi että hänen esimiehensä panivat arvoa hänen neuvoilleen. Hän kerskui taas, että toiminimi ei voisi tulla toimeen ilman häntä, ja minua kohtaan hän muuttui uuden itsensä yliarvioinnin johdosta jonkun verran hävyttömämmäksi. Mutta sitten hän otti iloonsa perinpohjaisen pöhnän.
Minun täytyy myöntää, että olin loukkaantunut siitä kun kirjeessä ei mainittu mitään todella tärkeistä asioista. Mutta pian käsitin, että jos Colles yleensä kirjoitti niistä, kirjoittaisi hän minulle suoraan, ja niin aloinkin innokkaasti odottaa postia. Mitään kirjettä ei kuitenkaan tullut, ja pian minulle tuli niin kiire matkavalmistuksissani, että unohdin ajatella koko asiaa. Pietersdorpista sain tiiliä ja muita rakennusaineita, sekä kaksi hollantilaista muuraria, jotka ottivat työn suorittaakseen. Valittu paikka ei ollut kaukana Sikitolan kraalista, joten minun oli helppo saada alkuasukkaista työvoimaa. Liikeasioita ajatellessani pisti päähäni lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niiden maanviljelijäin keskuudessa, jotka pitävät kiinni vanhoista tavoista ja tottumuksista, on tapana ajaa karja ylämaasta tasangolle — jota he kutsuvat talvilaitumeksi — talvisyöttöä varten. Tähän vuoden aikaan ei tarvitse pelätä tulvia ja ylämaahan verraten on ruoho alangoilla tiheämpää ja runsaampaa. Sain tietää, että muutamia suuria karjalaumoja tulisi menemään ohi määrättynä päivänä ja että niiden omistajat perheineen seuraisivat vaunuissa mukana. Annoin näinollen järjestää eräänlaisen liikkuvan kauppapuodin ja liityin kaksine kuormavankkureineni karavaaniin. Toivoin tekeväni hyviä kauppoja myymällä yhtä hyvää ja kahta kaunista farmareille sekä matkalla että Umvelosissa.
Oli kirkas aamu, kun lähdimme matkaan vuorilta alas tasangolle. Minulla oli aluksi täysi työ saadakseni raskaat vankkurit siitä hirvittävästä jyrkänteestä alas, joka teki maantien virkaa. Sidoimme pyörät kiinni ketjuilla ja ripustimme raskaita painoja taakse jarruiksi. Onneksi osasivat ajomieheni ammattinsa, mutta eräs buurien vaunuista luiskahti reunan yli ja tiukalle otti että kymmenen miestä jaksoi vetää ne takaisin.
Etäämpänä tie parani, kun se alkoi noudattaa erään loivasti nousevan notkon reunaa. Ratsastin vankkureitteni vieressä, ja sää oli niin jumalainen, että olin tyytyväinen pelkästä olemassaolostani. Taivas oli kirkkaan sininen, ilma lämmin, vivahtaen kuitenkin heikosti talven raikkauteen, ja metsiköistä tunkeutui sieraimiin tuhansia tuoksuvia henkäyksiä. Kirjavia lintuja, joita nimitetään kafferikuningattariksi, leijaili tien yllä. Allapäin kohisi ja kuohuili Pikku Labongo pienine koskineen ja putouksineen. Sen vesi ei ollut enää tuota heleää, läpikirkasta »Sinisen villipedon lähteestä», vaan kävi yhä sameammaksi mitä lähemmä se tuli lihavia alankomaita.
Härkävankkurit vaeltavat hitaasti, ja kun me illalla leiriydyimme, oli meillä vielä puolen päivän matka jälellä Umvelosiin. Hetken ennen auringonlaskua vietin loikoillen ja tupakoiden hollantilaisten kanssa. Alkuaikoina he olivat yleensä kaihtaneet minua tulokasta ja olleet vähäpuheisia, mutta nyt jo osasin puhua heidän kieltään joustavasti, ja meistä tuli pian hyviä ystäviä. Muistan, että meille tuli väittelyä eräästä tummasta esineestä, joka oli puussa noin 500 kyynärän päässä. Minä luulin sitä korppikotkaksi, mutta eräs hollantilaisista väitti, että se oli paviaani, minkä jälkeen vanhin seuruessa, Coetzee niminen ukko tarttui kivääriinsä ja ampui edes tähtäämättä. Jotain putosi oksalta ja vallan oikein, kun menimme paikalle löysimme paviaanin pää lävistettynä. Vanha mies kysyi nyt minulta: »Kenen puolelle aiotte asettua seuraavassa sodassa?» — mihin minä nauraen vastasin: »Teidän puolellenne.»
Illallisen jälkeen, jonka särvinaineet olivat etupäässä minun varastoistani, istuimme tupakoiden ja jutellen nuotion ympärillä, kun taas naisilla ja lapsilla oli hyvä ja rauhallinen olo katetuissa vankkureissa. Buurit olivat kaikki sävyisiä, toverillisia miehiä, ja kun vihdoin olin sekottanut skottilaisen boolin vastamyrkyksi iltakoleudelle, tuli meistä aivan erikoisen hyviä ystäviä. He kysyivät minulta kuinka viihdyin Jappin kanssa. Vanha Coetzee säästi minulta vastaamisen vaivan, sillä hän ehätti lausumaan: »Skellum, Skellum!» (= kelmi). Pyysin häntä sanomaan mitä hänellä oli Jappia vastaan, mutta en saanut häneltä irti muuta kuin että Japp oli liian hyvä ystävä alkuasukkaiden kanssa. Varmaankin oli Japp joskus huiputtanut ukolle huonon auran.
Juttelimme metsästyksestä ja minä sain kuulla monta seikkailua — Limpoposta, Meshonamaasta, Sabista ja Lebombosta. Sitten siirryimme politiikkaan ja sain kuulla kiivaita hyökkäyksiä uutta maaveroa vastaan. Kaikki nämä miehet olivat vanhoja paikkakunnan asukkaita ja aloin aavistaa, että heidän kauttaan voisin saada tietää jotain merkityksellistä. Senvuoksi kerroin juurtajaksaen jutun, jonka olin kuullut Durbanissa jostain mahtavasta poppamiehestä, ja kysyin, tiesivätkö he mitään tästä. Mutta he pudistivat päitään. Alkuasukkaat olivat jättäneet taikomiset ja loihtimiset ja pelkäävät lähetyssaarnaajaa ja poliisia enemmän kuin jotain noitaa. Sitten he alkoivat puhua vanhoista ajoista. Mutta Coetzee, joka oli huonokuuloinen, keskeytti toiset ja pyysi minua uudistamaan kysymykseni.
»Kyllä», hän sanoi, »minä tiedän, Rooirandissa asuu paha henki.»
Enempää en hyötynyt hänestäkään kuin sen tosiasian, että siellä varmasti oli paholainen. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat nähneet sen, ja itse hän oli kuullut sen karjuvan, kun hän poikana oli ollut siellä metsästämässä. Muuta hän ei halunnut sanoa, vaan meni levolle.