Seuraavana aamuna, kun olimme aivan lähellä Sikitolan kraalia, erosin hollantilaisista, ensin ilmoitettuani heille, että vaunupuotini olisi ainakin kolme viikkoa Umvelosissa, jos heidän tarvitsisi uudistaa varastojaan. Me jatkoimme sitten matkaa pohjoisemmaksi kohti määräpaikkaamme. Heti kun olin jäänyt yksin, etsin kartan esiin ja koetin etsiä siitä sitä paikkaa, mistä Coetzee-vanhus oli puhunut. Kartta ei ollut hyvä, sillä vuoriston itäpuolella ei vielä ainoakaan maanmittari ollut käynyt ja paikkain nimet oli pantu vain arvaamalla. Mutta minä löysin kuitenkin nimen Rooirand ja oli se pantu merkitsemään pohjoisen vuorijonon jatkoa itäänpäin. Varmaankin oli merkintä tehty jonkun metsästäjän antamien tietojen mukaan. Lienee parasta, että tässä kertakaikkiaan selitän tämän seudun maaston, sillä nämä seudut näyttelevät tärkeää osaa kertomuksessani. Vuoristo ulottuu pohjoiseen ja etelään ja siltä lähtevät useimmat niistä joista, jotka kastelevat tasankoa. Jokien nimet ovat etelästä päin lukien: Olifants, Suuri Letaba, Letsitela, Pikku Letaba ja Pikku Labonas, jonka tienoolla Blaauwildebeestefontein on. Mutta tasangon suurin joki, johon kaikki muut lopuksi yhtyvät, on Suuri Labongo, joka täysin itsenäisenä virtaa saaden alkunsa jostakin maanalaisesta lähteestä lähellä sitä paikkaa, jota nimitetään Umvelosiksi. Blaauwildebeestefonteinista pohjoiseen päin pistää vuorijono vielä noin kaksikymmentä peninkulmaa, mutta sitten se tekee jyrkän käänteen itäänpäin ja nimitetään karttani mukaan Rooirandiksi. Mietiskelin näitä asioita, tuntien erityistä vetovoimaa Suurta Labongoa kohtaan. Minusta tuntui uskomattomalta, että joku lähde viidakossa saattaisi olla näin valtavan virran alkuna, ja päättelin itsekseni, että alkujuoksun täytyy olla jossakin korkealla pohjoisilla vuorilla päin. Minun otaksumani mukaan piti Rooirandin lähimmän osan olla noin viidenkymmenen peninkulman päässä. Coetzee-vanhus oli sanonut, että siellä asui paha henki, mutta minä arvelin puolestani, että jos sitä lähtisi etsimään löytäisi kaikkein ensimmäiseksi vettä.
Keskipäivällä saavuimme Umvelosiin ja ryhdyimme järjestämään kolmen viikon työtämme. Hollantilaiset saivat purkaa kuorman ja puhdistaa paikan perustuksen kaivamista varten, sillä aikaa kun minä menin Sikitolaan saamaan työväkeä. Sainkin tusinan verran vankkoja mustaihoisia, ja pian oli leirimme valmiina ja työ edistyi reippaasti. Itse rakentamiseen ryhdyttiin niin yksinkertaisesti kuin suinkin. Kaikki mitä me halusimme saada, oli kahden huoneen puoti ja aittarakennus, jossa voimme säilyttää varastojamme. Arkkitehtina olin minä, valvoen perustuksen laskemista ja myös pari jalkaa seinien nousua. Sikitolan väki oli kunnollista, niin että saatoin antaa itse rakennustyön heidän käsiinsä, hollantilaisten toimiessa kirvesmiehinä. Tiilit eivät riittäneet pitkälle, minkä vuoksi meidän täytyi ryhtyä valmistamaan uusia Labongon rannalla ja lopettaa seinät viheriäisillä tiileillä, mikä kaikki teki rakennuksemme omituisen kirjavaksi. Itse en ollut mikään taitava rakentaja, ja kun ilman minuakin oli tarpeeksi paljon miehiä, jäi minulle varsin runsaasti vapaa-aikaa. Aluksi hoidin kauppaa vaunuista käsin, mutta se vähä mikä oli mukanani meni pian kaupaksi. Olin juuri aikeissa lähteä kotiin hakemaan lisää varastoa, kun pisti päähäni käyttää jokin osa vapaa-ajastani Rooirandin tutkimiseen. Pohjoisessa päin saatoin selvästi nähdä vuoren selän, ehkäpä päivän ratsastuksen päässä. Eräänä aamuna otin senvuoksi ravintoa mukaani päivää paria varten, sidoin makuupussin satulaani ja lähdin tutkimusmatkalleni, kun ensin olin antanut erään vanhemman hollantilaisen tehtäväksi toimia poissaoloni aikana työn johtajana.
Oli varsin vaivaloista päästä eteenpäin alkuasukasten käyttämää polkua pitkin, jota molemmin puolin reunusti läpitunkemattomat viheriäiset viidakot. Onneksi en voinut eksyä tieltä, sillä suoraan edessäpäin näkyi koko ajan Rooirand, ja sen mukaan kuin etenin, saatoin yhä paremmin erottaa yksityiskohdat kallioissa. Kun olin päässyt noin puolitiehen oli aika nauttia aamiaista ja senvuoksi heittäydyin maahan zeiss-kiikareineni — äitini jäähyväislahja — ja ryhdyin tarkastamaan jotain notkopaikkaa vuorissa. Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Purppuralta hohtava ja porfyyrilta näyttävä kallioseinä oli aivan yhtäjaksoista. Rotkoja ja halkeamia kyllä oli, mutta ei ainoatakaan niin suurta, että joelle olisi ollut tilaa. Ylinnä oli jyrkkiä seinämiä, sitten seurasi irtonaisempia kerroksia, riveihin järjestettyinä kuin katsomossa, ja vielä alempana näkyi tiheää metsää. Tutkin kiikarillani koko vuoren löytääkseni jonkun läpipääsypaikan, mutta löytämättä. »Tuopa näyttää huonolta», ajattelin, »sillä ellei löydy vettä niin kuinka voin viettää yöni täällä.»
Siirryin yöksi erääseen suojaiseen koloon kallioiden juurella, mutta sekä minä itse että hevoseni saimme käydä levolle saamatta juomista. Aamiaisenani oli hiukan rusinoita ja muutamia korppuja, sillä en uskaltanut lisätä janoani. Olin löytänyt kivensirpaleiden ja lahonneiden puiden muodostaman korkean vallin kallioiden juurella ja tiheä metsä peitti koko muun rinteen. Ruoho näytti merkillisen tuoreelta, mutta vedestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei edes kuivunutta joen uomaa, josta kaivamalla olisi voinut sitä saada.
Aamulla oli minulla paha pulma ratkaistavana. Ellen löytäisi vettä, oli minun ratsastettava kotiin. Minulla oli vielä aikaa keritä kotiin janon pääsemättä pahemmin vaivaamaan, mutta siinä tapauksessa minun täytyisi keskeyttää tutkimusmatkani. Olin kuitenkin jyrkästi päättänyt olla sitä tekemättä. Mitä enemmän katselin punaisia kallioita, sitä kiihkeämmin halusin päästä niiden salaisuuteen käsiksi. Vettä täytyi löytyä jossakin, kuinka muuten kasvullisuuden rehevyys olisi selitettävissä?
Hevoseni oli buurilainen pony. Päästin sen irti nähdäkseni, minne päin se lähtisi ja se alkoi heti nelistää Umvelosia kohti. Tämä oli huono merkki, sillä se merkitsi, ettei eläin voinut vainuta vettä muulla taholla. Jos täällä oli jokea, niin täytyi sen olla tuolla ylhäällä, ja minä sain luvan harjoittaa hieman kipuamista.
Nyt keräsin kaikki rohkeuteni ja tein ratkaisevan päätöksen. Johdin ponyni kotimatkalle ja nappasin sitä vähän selkään. Tiesin että se ehtisi kotiin ainakin viidessä tunnissa ja näin päiväsaikaan sillä ei ollut vaaraa petoeläimistä. Makuupussini sidoin satulaan ja otin mukaani vain vähän ruokaa. Satulaan olin myöskin kiinnittänyt kirjeen hollantilaiselle päällysmiehelleni pyytäen häntä lähettämään jonkun alkuasukkaan ylimääräisellä hevosella minua vastaan iltapuolella. Ja sitten läksin matkaan etsiäkseni tietä ylös.
Poikavuosinani Kirkcaplessa olin oppinut eteväksi vuorikiipijäksi, ja Rooirandin porfyyri osoittautui erinomaiseksi tarkoitukseen. Mutta monta väsyttävää askelta sain tehdä, ennenkuin tapasin sopivan lähtöpaikan. Heti aluksi osoittautui vaikeaksi tunkeutua tiheikön läpi rinteen alaosaan. Kaikki mahdolliset piikkikasvit vaanivat minua, köynnöskasvit kietoivat minut lonkeroihinsa, korkeat puut sulkivat minulta valon ja joka hetki pelkäsin, että joku musta »mampa» ilmestyisi eteeni viidakosta. Hivuttavan kuuma oli myöskin ja olin nääntyä janosta.
Ensimmäinen halkeama, josta yritin ylös, loppui äkkiä ja sain tehdä vaarallisen paluumatkan. Toinen halkeama oli syvä mutta niin täynnä teräviä kiviä, että oltuani jo murskata pääni minun täytyi heittää tämäkin yritys. Jatkaen yhä kulkuani itäiseen suuntaan tapasin loivan paaden, joka auttoi minut pengertyneelle ulkonemalle. Siitä lähti kapea halkeama, jossa ylempänä näkyi kasvavan pieni puu. Kiikarini näytti, että halkeama puun yläpuolella laajeni melkoiseksi onkaloksi jatkuen vuoren lakea kohden. Kunpa vain pääsisin tuohon puuhun saakka, ajattelin, olisin selvillä vesillä.
Halkeama ei ollut montakaan tuumaa leveä, mutta sen verran kuitenkin, että siihen mahtui käsivarsi ja jalka, ja se kohosi kohtisuoraan kallion seinää ylöspäin. Luulen etten ollut selvillä, kuinka vaikeaa nousu sitä pitkin oli, kunnes jo oli liian myöhäistä kääntyä. Mutta sitten jalkani puristui halkeamaan ja silloin sain luvan lepuuttaa hetkisen jo aivan puutuneita käsiäni ja jalkojani. Muistan katsoneeni länteen päin ja hikipisaroiden läpi, jotka valuivat silmiini, näin, että noin puolen peninkulman päässä eräs kallio, joka alhaaltapäin oli näyttänyt aivan sileältä, tekikin poimun oikealle päin. Kun poimu näytti tummalta ymmärsin, että se oli syvä, ahdas kouru. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella tarkemmin asiaa, sillä olinhan keskellä kirottua halkeamaa. Tavattomalla vaivalla sain kiinni jostakin myhkyrästä yläpuolellani ja irroitin jalkani. Sitten jatkui kipuaminen muutaman kyynärän eteenpäin helpommin, mutta hetken kuluttua tartuin jälleen kiinni.