Halkeama kapeni nimittäin, tai oikeammin sanottuna se tuli vähemmän syväksi, ja samalla kallio päälläni yhä kovertui. Olin jo miltei heittänyt kaiken toivoni, kun huomasin, että puu oli vain kolmisen jalkaa yläpuolellani. Jos voisin saavuttaa sen ja tarttua siihen, saattaisin nostaa itseni sille kielekkeelle, jolla se kasvoi. Tähän tarvittiin kaikki rohkeuteni sillä saattoihan puu olla niin heikosti kiinni, ettei se kestäisi painoani, missä tapauksessa minä sen kanssa syöksyisin neljäsataa jalkaa alaspäin. Mutta tämä oli kaikissa tapauksissa ainoa mahdollisuuteni, ja niinpä purin hampaat yhteen, vipusin ruumistani muutaman tuuman ylöspäin ja tartuin puuhun. Jumalan kiitos se piti, ja voimakkaalla ponnistuksella kohottauduin kallion ulkonemalle — ja hengitin vapaammin.
Vaikeuteni eivät suinkaan olleet lopussa, mutta pahin oli voitettu. Halkeaman jälelläoleva osa vaati sangen yksinkertaista kiipeämistaitoa ja jonkun ajan kuluttua oli vuoren laella pitkällään maassa eräs hyvin väsynyt ja loppuunkulunut olio. Vei vielä useita minuutteja, ennenkuin taas saatoin hengittää rauhallisesti ja ennenkuin olin päässyt sen väsymyksen herraksi, joka heti valtasi minut kun ponnistukset olivat päättyneet.
Kun jälleen pääsin jaloilleni ja katsoin ympärilleni, kohtasi minua ihmeellinen näköala.
Olin ylätasangolla, jota peittivät vain saniaiset ja pienet pensaat, lähinnä muistuttaen pähkinäpensasta. Kolme neljä peninkulmaa etäämpänä maa nousi jälleen ja näkyi pieni laakso. Mutta etualalla, vain noin puolen peninkulman päässä oli järvi, joka kimalteli auringonpaisteessa.
Uskoin tuskin silmiäni, kun kiiruhdin sitä kohden, sillä pelkäsin että se oli kangastus. Mutta mikään näköhäiriö se ei ollut, vaan todellinen järvi, ympärimitaten ehkä kolme peninkulmaa. Rantatöyräillä kasvoi saniaisia, pohjassa näkyi valkoisia piikiviä ja vesi järvessä oli kirkasta, syvänsinistä. Tyydytin janoni ja riisuin sitten vaatteet ja heittäydyin järven suloisen viileään syliin. Senjälkeen söin vähän aamiaista ja paistatin itseäni auringossa muutamalla laakealla kivellä. »Olen löytänyt Labongon alkulähteen», sanoin itsekseni. »Kun kirjoitan nyt Kunink. Maantieteelliselle Seuralle, niin saan mitalin.»
Kiersin järven ympäri löytääkseni sen laskukohdan. Pohjoisessa lirisi siihen pieni kaunis puro ylempää vuorilta ja etelässä, vallan oikein, virtasi järvestä pois huomattava joki. Tutkimuskiihkoni kaksinkertaistui, ja seurasin sen juoksua, aivan pää pyörällä odotuksesta.
Virta oli ihana, kirkas kuin kristalli ja aivan erilainen kuin sakeavetinen, troopillinen Labongo Umvelosin luona. Äkkiä, noin puolen tunnin matkan päässä järvestä, näytti kuin maa olisi niellyt joen, ja pyörryttävästi, kumeasti kohisten se syöksyi jättiläismäiseen pataan. Kuljin vielä jonkun askeleen eteenpäin ja kuulin siiloin jalkojeni alta mitä kauheinta kumua ja kohinaa. Nyt ymmärsin, mistä Coetzeevanhus oli saanut paholaisensa, joka karjui ja ulvoi Rooirandissa.
Jospa vain olisin jatkanut matkaani kallion reunalle saakka, olisin saanut tietää salaisuuden, josta minulla olisi ollut myöhemmin paljon apua. Mutta aloin tulla levottomaksi alaspääsystäni ja seurasin senvuoksi jälkiäni takaisin sen halkeaman suulle, josta olin kiivennyt ylös. Mikään ei olisi saattanut minua palaamaan tuota kamalaa tietä ja senvuoksi kuljin eteenpäin löytääkseni jonkun laskeutumiskohdan. Minun onnistuikin hyvän matkaa kauempana löytää kallion repeämä, joka vaikkakin kaukana helppoudesta kuitenkaan ei ollut erikoisen vaarallinen, ellei ota lukuun epävarmaa pohjaa, joka oli täynnä irtokiviä. Kun lopultakin olin alhaalla, oli aurinko jo laskemassa. Menin sille paikalle, jossa olin käskenyt palvelijani odottamaan minua, mutta kuten jo pelkäsin, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Näinollen oli minun alistuttava kohtalooni ja vietin kolean yön vierinkivien muodostamassa luolassa, sitä ennen vain hiukan syötyäni ja poltettuani piipun.
Päivän sarastaessa nousin ylös kylmästä kankeana ja söin muutamia rusinoita aamiaiseksi. Hevosta ei vieläkään kuulunut, minkä vuoksi aikaa kuluttaakseni päätin mennä tutkimaan sitä kalliota, jonka olin nähnyt eilen kauheasta halkeamastani, ja joka kätki omituisen poimun. Tehtäväni oli vaikea, sillä päästäkseni näkemään kalliota sivulta päin täytyi minun vielä kerran ryömiä rinteellä kasvavan tiheikön läpi, vieläpä vähän ylemmäksikin. Lopuksi löysin kiintopisteen ja määräsin aseman parin viidakossa olevan korkean puun avulla. Sitten astuin alas ja lähdin länteenpäin.
Aivan odottamatta kuulin nyt, kun tulin lähemmä, mitä ihmeellisintä ääntä kallioista. Se oli kumeaa kohinaa, niin mielikuvituksellista ja yliluonnollista, että tunsin väristystä ruumiissani. Sitten muistin eilisen jokeni. Varmaankin juuri tällä kohtaa se katosi vuoren sisään, ja nyt hiljaisella aamuhetkellä oli ääni erikoisen voimakas. Ei lainkaan ihmettä, että Coetzee oli pelännyt pahoja henkiä.