Seisoessani siinä kuuntelemassa, vieläkin hiukan vavisten, näin erään olennon liikkuvan kallioille päin. Olin hyvin piilossa, niin ettei hän ollut voinut nähdä minua. Hän oli hyvin vanha mies, pitkä, mutta jo kumaraharteinen, ja hän kulki hitaasti pää painuksissa. Hän ei ollut kolmeakaankymmentä kyynärää minusta, joten saatoin nähdä hänet selvästi. Hän oli alkuasukkaita, mutta tyyppiä, jota en tuntenut. Pitkä valkoinen parta putosi rinnalle ja hartioillaan hänellä oli komea leopardinnahkainen vaippa. Hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja syvissä uurteissa, niin että hän tuntui yhtä vanhalta kuin itse Aika.
Hyvin varovasti hiivin hänen jälessään ja huomasin äkkiä olevani vastapäätä etsimääni kalliota. Sinne johti viidakon läpi lukuisten jalkojen tallaama polku. Seurasin sitä lahonneiden puiden yli, kunnes se loppui kalliopoimun takana halkeaman luona. Olin syvässä rotkossa, mutta edessäni oli sileä, jyrkkä paasi. Ylempänä näytti halkeama syvemmältä ja pimeämmältä, mutta kuinka saattaisi päästä tuon kalliomöhkäleen yli. Tutkin sivultakin päin, mutta sielläkin oli vain jyrkkiä seiniä ilman mitään halkeamia.
Jos olisin ollut viisaampi, olisin mennyt takaisin ja katsonut missä jäljet loppuivat. Mutta nyt minusta tuntui kaikki käsittämättömältä, olin nälkäinen ja yritteliäisyyteni oli lamassa. Sitäpaitsi kaikui korvissani lakkaamatta vangitun virran vaikea valitus. Häpeän sanoa, mutta minä juoksin pois rotkon luota, aivankuin pimeyden ruhtinas kaikkine enkeleineen olisi ollut kantapäilläni. Enkä hiljentänyt vauhtia, ennenkuin olin jättänyt noita kolkkoja kallioita runsaan peninkulman. Ja sitten lähdin kotiinpäin. Elleivät hevoset tahtoneet tulla minun luokseni niin sain kai minä mennä niiden luokse.
Kuljin varmaankin viisikolmatta peninkulmaa ollen mitä huonoimmalla tuulella, kiroten hollantilaisiani, alkuasukkaita ja kaikkia ihmisiä. Syynä oli yksinkertaisesti vain se, että olin pelästynyt, mutta ylpeyteni ei sallinut tunnustaa sitä itselleni. Päivä lämpeni yhä, kuumuus jo tukahutti minua, mopanipuut väsyttivät minua tummalla vehreydellään, kafferikuningattaret, närhit ja kaikki muut linnut lentelivät ympärilläni aivankuin härnätäkseen minua. Puolimatkassa kotiinpäin tapasin pojan kahden hevosen kanssa ja annoin hänelle aikamoisen ripityksen. Pony oli tullut kotiin aivan oikein ja poika oli lähetetty minua vastaan. Tähän kohtaan hän oli tullut jo edellisenä iltana, ja siihen hän oli pysähtynyt. Pienellä vaivalla sain hänestä selville, että hän oli ollut hassuna pelosta eikä ollut uskaltanut tulla lähemmäksi Rooirandia. Tuo paikkahan on noiduttu, hän sanoi. Paholaiset asuivat siellä ja vain noidat menivät sinne. Itselleni myönsin, että minulla ei ollut oikeutta moittia poikaa. Mutta joka tapauksessa oli minulla nyt jotain, mihin tarttua kiinni tämän maan kaikkien salaperäisyyksien joukossa, ja koko kotimatkan ajattelin itsekseni, olikohan minulla kylliksi luontoa jatkaa alkamallani tiellä.
V.
MR WARDLAW ENNUSTAA TULEVIA ONNETTOMUUKSIA.
Viikkoa myöhemmin oli rakennus valmis. Suljin uuden puotini, pistin avaimen taskuuni ja lähdin väkeni kanssa kotimatkalle. Sikitolalle olin uskonut paikan valvonnan, sillä tunsin häntä tarpeeksi tietääkseni, ettei hän sallinut väkensä tehdä mitään ilkivaltaa. Annoin tyhjien kuormavankkurien seurata jäljessä niin hitaasti kuin tahtoivat ja ratsastin itse etukäteen sillä tuloksella, että saavuin Blaauwildebeestefonteiniin jo kaksi päivää ennen kuin minua oli odotettu.
Panin hevoseni talliin ja kiersin taloa tervehtiäkseni Colinia, joka ei ollut saanut seurata mukana, koska pelkäsin sen tappeluja alkuasukasten koirien kanssa. Löysin ystäväni hyvässä kunnossa, sillä Zeeta oli hoitanut sitä. Äkillinen päähänpisto sai minut menemään ikkunan kautta omaan huoneeseeni, jonka löysin siistinä ja järjestettynä, kiitos Zeetan. Ovi puotihuoneeseen oli raollaan ja kun kuulin puhetta sieltä, kurkistin sisään.
Japp oli myyntipöydän ääressä keskustellen vilkkaasti, mutta matalalla äänellä suurikasvuisen alkuasukkaan kanssa — saman Mwangan kanssa, jonka taannoin olin ilman erikoisia juhlallisuuksia potkinut ulos. Huomasin että kaupan ulko-ovi oli huolellisesti suljettu, mikä ei ollut tavallista näin keskipäivällä. Jappilla oli muutamia aivan pieniä esineitä kädessään, ja heidän puheestaan ymmärsin, että oli kysymys jostain hinnasta. Kun tarkoitukseni ei ollut salaa kuunnella, aioin juuri avata oven, mutta jokin Jappin ilmeessä sai minut pysähtymään. Hänellä oli varmasti paha mielessä, ja senvuoksi viivyin vielä hetkisen.
He jatkoivat keskusteluaan kafferinkielellä, ja senjälkeen näin Jappin pitävän yhtä noista pienistä esineistä peukalon ja etusormen välissä. Se oli pieni pyöreähkö kivi, ehkä noin pavun kokoinen, ja se levitti ympärilleen heikkoa hohdetta.