Kirkcaplen kaupunki, jossa, samoinkuin siihen liittyvässä Portincrossin seurakunnassa, isäni oli kirkkoherrana, sijaitsee kukkulalla pienen Caple-lahden rannalla, näköalan avautuessa suoraan Pohjanmerelle. Niiden niemekkeiden ympärillä, jotka sulkevat lahden, muodostuu rannikko ikäänkuin rintavarustukseksi paljaista punaisista kallioista, joilla ainoastaan pienet vuoripurot purkavat tiensä vedenrajaan. Alhaalla on mitä hienoin valkoinen hiekkaranta, jossa me kaupungin koulupojat kahlailimme kaikki lämpimät vuodenajat. Mutta pitkinä lomapäivinä oli tapanamme pyrkiä etäämmäksi kallioille, sillä siellä oli monta syvää onkaloa ja vesiallikkoa, joista saattoi pyydystää arvokkaita kaloja ja etsiä kätkettyjä aarteita polvinahkansa ja housunnappien kustannuksella. Monenmonituista lauantaipäivää olen viettänyt jossain kallionkolossa, polttanut ajopuista rakennettua nuotiota, ja ollut olevinani salakuljettaja tai juuri Ranskasta maihiintunut jakobiitti. Meitä oli aina yhdessä muutamia Kirkcaplen poikia, kaikki ikätovereitani, joukossa Archie Leslie, isäni kirjurin poika, ja Tam Dyke, pormestarin veljenpoika. Me olimme vannoneet verivalan vaietaksemme kaikista urotöistämme, ja kullakin meillä oli nimi, joka oli kuulunut jollekulle kuuluisalle merirosvolle tai merenkulkijalle. Minä olin Paul Jones, Tam oli Kapteeni Kidd, ja Archie — se on itsestään selvä — oli Morgan! Meidän kohtauspaikkanamme oli luola, jonka kautta Dyve Burniksi nimitetty vuoripuro oli uurtanut uomansa kallioon matkallaan mereen. Siellä me kokoonnuimme kesäiltoina, joskus myös lauantai-iltaisin talvellakin ja kerroimme mahtavia juttuja urhoollisuudestamme, jotka kovin pullistivat meidän mieltämme. Yksinkertainen totuus kuitenkin oli, että meidän urotyömme olivat varsin vaatimattoman laatuisia: jokunen kala ja kourallinen omenoita oli meidän saaliimme ja tappelu Dyven nahkuriliikkeen miesten kanssa oli suurin sankaritekomme.
Kevätrippi sattui säännöllisesti huhtikuun viimeiseksi sunnuntaiksi, ja tuona erikoisena sunnuntaina, josta on kysymys, päivä oli tavattoman lämmin ja aurinkoinen vuodenaikaan nähden. Olin jo saanut tarpeeksi torstain ja lauantain jumalanpalveluksista ja nyt tuli lisäksi vielä kaksi sunnuntaina — se oli jo liikaa kaksitoistavuotiaalle, joka tuskin jaksoi istua hiljaa, kun kevätaurinko paistoi ikkunain läpi lehterille. Vielä oli jälellä ehtoopalvelus ja siitä uhkasi tulla kaksinkerroin ikävä, koskapa Hänen Korkea-arvoisuutensa Mr Murdoch Kilchristiestä, tunnettu pitkistä saarnoistaan, oli ottanut isäni saarnavuoron. Ei ihme, että olin kypsä Archie Leslien ehdotukselle, jonka hän esitti mennessämme kotiin teelle, että kehittämällä pienen määrän viekkautta pääsisimme kaikesta tuosta. Ehtoollisellakäynnin aikana ei istuttu kuten tavallista omissa penkeissä, vaan jokainen seurakuntalainen otti paikan mistä halusi. Kirkkoherran penkki oli täynnä mr Murdochin kirkcaplelaisia sukulaisia, jotka äitini oli kutsunut kirkkoon kuulemaan Hänen Korkea-arvoisuuttaan, ja tämän vuoksi minun oli helppo saada lupa istua Archien ja Tam Dyken kanssa lehterillä. Mutta kun kellojen soitto oli loppunut ja me jalkojen kolinasta saatoimme päätellä, että seurakunta oli asettunut paikoilleen kirkkoon, hiivimme me alas lehterin portaita ja painuimme ulos erään sivuoven kautta. Sekunnissa olimme kirkkopihan toisella puolen ja sitten juoksimme Dyve Burnia kohti sen kuin kintuista lähti.
Kaikilla »paremman väen» pojilla Kirkcaplessa oli n.s. Eton-puku, johon kuului pitkät housut, pieni lyhyt takki ja sylinterihattu. Minä olin ollut yksi ensimmäisistä uhreista, ja koskaan en unohda, kun ensi kertaa siihen puettuna juoksin kotiin pyhäkoulusta kaupungin kaikkien katupoikien pommittaessa lumipalloilla korkeaa hattuani. Myöhemmin joutui Archie saman kohtalon alaiseksi, sillä hänen vanhempansa seurasivat uskollisesti esimerkkiä. Me olimme näinollen nyt puetut näihin hankaliin tamineisiin, ja ensimmäinen huolemme oli piiloittaa hatut johonkin helposti muistettavaan paikkaan katajapensaiden alle kukkuloilla. Tam oli säästynyt muodin vaihtelusta, joten hänellä oli päällään tavallinen puku polvihousuineen. Hän otti nyt esiin tähän saakka kätketyn aarteensa, jonka tuli valaista tietämme retkellä, nimittäin varsin voimakkaasti savuavan salalyhdyn.
Tam kuului Vapaakirkkoon, jossa rippi sattui toiselle päivälle kuin meillä, eikä hänellä siis nyt olisi ollut pakkoa mennä kirkkoon, mikä niin Archieta ja minua oli raskauttanut. Mutta kummallisia tapahtumia oli tänä päivänä sattunut hänenkin kirkossaan. Eräs musta mies, Korkea-arvoisa John Jonkunniminen oli saarnannut. Tam oli aivan täynnä tätä kuulumatonta tapausta. »Neekeri», hän sanoi, »suuri mustaihoinen, yhtä pitkä kuin sinun isäsi, Archie». Hän kuului hakanneen saarnapöytää suurella menestyksellä, ja Tam oli aivan ihmeeksi pysynyt koko ajan valveilla. Mies oli puhunut Afrikan pakanoista ja sanonut, että Jumalan edessä musta mies on yhtä hyvä kuin valkoinen, ja hän oli epämääräisin sanoin ennustanut päivää, jolloin englantilaiset saisivat oppia halveksituilta neekereiltä yhtä ja toista sivistystä koskevaa. Tällainen oli puheen kulku ollut ainakin Tamin mukaan, joka muuten ei oikein tuntunut hyväksyvän puhujan mielipiteitä.
»Se oli silkkaa pötypuhetta, Davie. Raamattuhan sanoo, että Hamin lasten tulee olla meidän palvelijoitamme. Jos minä olisin pappi, en ainakaan päästäisi neekeriä saarnatuoliin. Vetäisin rajan sunnuntaikoulun kohdalla.»
Alkoi hämärtää, kun saavuimme kanervan peittämille aukeille vuoriketjun päällä, ja ennenkuin ehdimme loivasti laskeutuvalle niemekkeelle, joka erottaa Kirkcaplen lahden kallioista, oli niin pimeää kuin ylipäänsä saattaa olla huhtikuun iltana täysikuun aikana. Tam olisi halunnut vieläkin pimeämpää. Hän otti esiin lyhtynsä ja onnistui lopuksi haaskaamalla hirvittävästi tulitikkuja saamaan tulen pieneen kynttilänpätkään, minkä jälkeen hän sulki lyhdyn ja paineli eteenpäin iloisella mielellä. Emme tarvinneet mitään valaistusta, ennenkuin saavuimme Dyve Burnin luo, jossa polku alkoi painua alas jyrkkänä kallion halkeamaa pitkin.
Juuri tässä ensimmäisen kerran huomasimme, että joku oli kulkenut ennen meitä. Archie hekumoitsi näihin aikoihin intiaanikirjoilla eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta harjaantuakseen vainuamisen taidossa. Hän kulki aina katse maahan kiinnitettynä, mistä johtui että hän usein löysi kolikoita, olipa hän kerran löytänyt pienen koristeen, jonka pormestarinna oli pudottanut. Polun taipeessa on pieni aaltojen heittämän paksun soran peittämä kohta maata. Archie oli silmänräpäyksessä nelinkontin. »Pojat», hän huudahti, »tämä on ilmeinen jälki» — ja lyhyen tutkimuksen jälkeen — »tästä on mennyt alas suuri, pitkä ja latuskajalkainen mies, ja hän on sitäpaitsi aivan äsken ollut tässä, sillä jäljet ovat kosteassa sorassa, eikä vesi ole täyttänyt niitä vielä kokonaan».
Emme rohjenneet epäillä Archien teräviä huomioita ja ajatuksiamme askarrutti, kuka vieras saattoi olla. Kesäisin voi sattua, että tapasi täällä huvimatkalla ihmisiä, jotka olivat huomanneet kiinteän valkoisen hiekan sopivaksi tarkoituksiinsa, mutta tähän vuoden- ja vuorokauden aikaan ei kenelläkään, ken hän sitten olikin, pitänyt olla mitään aihetta tunkeutua meidän alueellemme. Kalastajat eivät koskaan tulleet tännepäin, sillä hummereita saatiin itäpuolella, ja jyrkkä, alaston niemenkärki Red Nebin luona teki tien rantaa pitkin vaikeasti kuljettavaksi. Nahkuriliikkeen pojat tapasivat silloin tällöin tulla tänne päin kylpemään, mutta nahkuripoika ei ui koleana huhtikuun iltana.
Kuitenkaan ei ollut epäilystäkään, mihin tuntematon oli suunnannut tiensä. Hänen askeleensa johtivat rantaan. Tamin lyhdyllään valaisemat jäljet näkyivät selvästi vievän alas luikertelevaa polkua. »Ehkäpä hän on löytänyt meidän luolamme. On parasta kulkea varovasti».
Salalyhty suljettiin ja parhain salakuljettajaelein hiivimme kalliohalkeamaa pitkin alas. Koko juttu tuntui hieman ilkeältä, ja luulen että me kaikki pohjimmalta olimme vähän peloissamme. Mutta Tamiliahan oli lyhtynsä, eikä koskaan maailmassa kävisi päinsä olla saattamatta päätökseen seikkailua, joka ilmeisesti oli juuri oikeaa lajia. Puolimatkassa alasmentäessä on pieni kituvia leppiä ja orapihlajia kasvava metsikkö, puiden muodostaessa ikäänkuin holvin polun yli. Tiedän että minä tunsin helpotusta sydämmessä, kun olimme sivuuttaneet tämän paikan sen suuremmitta kommelluksitta kuin että Tam kompastui vähän, jolloin lyhdyn ovi aukeni ja kynttilä sammui. Emme pysähtyneet sytyttämään sitä, vaan jatkoimme matkaamme kunnes tulimme niille pitkille, siloisille ja punertaville kallioille, jotka reunustavat rantaa. Emme enää voineet nähdä jälkiä, minkä vuoksi lakkasimme vainuamasta ja sensijaan kiipesimme varovasti suuren vierinkiviröykkiön yli ja laskeuduimme edelleen alas siihen kalliosyvennykseen, jota kutsuimme luolaksemme.