Luolassa ei ollut ketään. Sytytimme lyhdyn ja aloimme tutkia kamppeitamme. Pari kolme huonokuntoista ongenvapaa, vähän siimaa, pari puulaatikkoa, kasa ajopuita nuotiota varten ja muutamia kvartsikappaleita, joissa luulimme näkevämme kultaa, — siinä koko vaatimaton kalustuksemme. Tai ehkä minun täytyy vielä mainita ne kamalalla sekotuksella täytetyt haljenneet savipiiput, joita me joskus poltimme ollaksemme oikeita aikaihmisiä. Kun nyt kaikki valaveljet olivat koolla, lähetettiin vahti ulos. Tam sai määräyksen kiertää kallionkulman ympäri, mistä saattoi nähdä rantaan, ja tutkia oliko rannikko selvä.
Kolmen minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja lyhdynvalossa näimme hänen silmissään tyrmistyneen ilmeen. »Rannalla palaa tuli», hän sanoi, »ja sen vieressä seisoo mies».
Sepä vasta oli uutinen. Hukkaamatta aikaa puhumiseen me syöksyimme ulos. Archie ensimmäisenä ja Tam, joka oli sulkenut lyhtynsä, viimeisenä. Ryömimme kallion reunaan ja tähystimme sen ylitse, ja aivan oikein, siellä vuoroveden huuhtomalla ja hiomalla hietikolla näimme valopisteen ja tumman olennon liikkuvan sen tienoilla.
Kuu teki juuri nousua ja sitäpaitsi tuli mereltä päin tuo omituinen hohde, jonka usein huomaa keväisin. Tulen kimmellys oli noin sadan kyynärän päässä, pienen pieni liekki, jonka minä olisin sammuttanut hatullani. Tulta ylläpidettiin rätinästä ja savusta päättäen kuivalla meriruoholla ja metsiköstä otetuilla vielä puhkeamattomilla puunoksilla. Miehen haahmo näkyi tulen vieressä, ja juuri kun me tuijotimme sinne, hän alkoi kiertää tulta ensin etääntyen ja sitten jälleen lähentyen.
Tämä näky oli niin odottamaton, niin kokonaan poikkeavaa siitä mitä aikaisemmin olimme kokeneet, että olimme miltei jähmettyneitä hämmästyksestä. Mitä saattoi tuolla kummallisella olennolla olla hyötyä tulesta klo puoli 9 huhtikuisena sunnuntai-iltana rannalla Dyve Burnin luona? Keskustelimme asiasta kuiskaten suuren kalliolohkareen takana, mutta kukaan ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta. »Ehkä hän on tullut maihin veneellä», ehdotti Archie, »hän voi olla ulkomaalainen». Mutta minä muistutin Archielle jalanjäljistä, jotka hän itse oli keksinyt, ja jotka osoittivat, että mies oli tullut maan puolelta kallioitten yli alas rantaan. Tam oli vakuutettu, että kysymyksessä oli mielipuoli ja äänesti että heti lähtisimme tiehemme.
Mutta kuin noiduttuina pysyimme kiinni tässä meren, rannan ja kuunvalon hiljaisessa maailmassa. Muistan katsoneeni taapäin kohti mustia, juhlallisia kallioita, ja tunsin silloin selittämättömällä tavalla kuuluvani yhteen tuon tuntemattoman kanssa. Mikä sattuma olikaan tuonut tuon asiaankuulumattoman olennon meidän alueellemme? Kummallista kyllä, olin enemmän utelias kuin peloissani. Toivoin pääseväni tämän salaisuuden syvyyksiin ja selvittäväni mitä tuolla olennolla saattoi olla tekemistä tulensa kanssa.
Sama ajatus mahtoi olla Archiella, sillä hän heittäytyi maahan ja alkoi hiljaa ryömiä rantaa kohti. Seurasin jälessä ja viimeisenä tuli Tam päästellen yhtä ja toista vastalauseen tapaista. Kallioitten ja tulen välillä oli ensin noin 60 metrin levyinen kappale vierinkiveä ja liuskakiveä, nousuveden rajaa korkeammalla, lukuunottamatta ehkä voimakkainta kevättulvaa. Etäämpänä oli rivi meriruohoa kasvavia allikoita ja sitten tuli kova rantahiekka. Suurten kivien takana oli monta hyvää piilopaikkaa, ja välimatkan sekä heikon valaistuksen lisäksi ei meillä ollut vaaraa tulla huomatuiksi senkään vuoksi, että mies oli liiaksi kiintynyt hommiinsa pitääkseen erityisesti huolta tähystyksestä maan puolelle. Hän oli valinnut paikkansa hyvin, sillä häntä ei juuri olisi voinut huomata muualta kuin meren puolelta. Kalliot ovat altapäin uurretut niin, ettei ylhäältä tuskin voi nähdä hiekkarantaa muuta kuin aivan äärimmäiseltä reunalta.
Archie, niin kokenut hiiviskelijä kuin olikin, oli kuitenkin paljastaa meidät. Hänen polvensa lipesi meriruohoon, ja hän vyöryi alas kivenlohkareelta pikkukivien rapisten seuratessa mukana. Olimme hiljaa kuin hiiret peläten, että mies oli kuullut rominan ja lähtisi nyt tutkimaan sen syytä. Mutta kun hetkisen kuluttua nostin päätäni varovasti, huomasin, että hän ei ollut lainkaan häiriintynyt. Tuli paloi vielä ja hän kiersi sitä kuten ennen.
Aivan allikoiden luona oli suuri punainen hiekkakivilohkare monine halkeamineen. Tässä saatoimme vallata erinomaiset asemat ja kaikki kolme ryömimme sen taakse niin että vain silmät jäivät sen reunan yläpuolelle. Mies oli meistä nyt tuskin kahdenkymmenen kyynärän päässä ja saatoimme selvästi erottaa hänen vartalonsa. Hän oli suuri ja karkeatekoinen, niin ainakin puolipimeässä näytti. Hänen päällään ei ollut muuta kuin paita ja housut, ja askelten äänestä hiekkaa vastaan kuulin, että hän liikkui paljain jaloin.
Äkkiä päästi Tam Dyke hillityn huudahduksen. »Totta vieköön, sehän on meidän musta pappimme», hän sanoi.