Näimme nyt kun kuu tuli pilvistä, että tulen ääressä todella oli neekeri. Hänen päänsä oli painuksissa ja hän kulki tulen ympäri mitatuin, säännöllisin askelin. Eri pitkien väliaikojen kuluttua hän pysähtyi, nosti molemmat kätensä taivasta kohti ja kumarsi kuun suuntaan. Mutta hän ei puhunut sanaakaan.
»Tuo on taikuutta», sanoi Archie. »Hän kutsuu parhaillaan paholaista. Meidän täytyy jäädä katsomaan kuinka tässä käy, sillä jos nyt juoksemme tiehemme, saa hän meidät kiinni. Kuu on liian korkealla.»
Mies jatkoi menojaan aivankuin hän olisi kuullut hiljaista musiikkia. Luolassa ollessamme en ollut tuntenut pelkoa, mutta nyt kun seikkailu oli tullut näin aivan päällemme, heikkeni rohkeuteni. Oli jotain kammottavaa tuossa suuressa neekerissä, joka oli heittänyt pois papillisen pukunsa ja nyt harjoitti jotain noituutta yksinään meren rannalla.
Olin varma että se oli noituutta, sillä ilmassakin tuntui olevan jotain salaperäistä, laitonta. Mutta ei aikaakaan kun hän pysähtyi kierroksissaan ja heitti jotain tuleen. Siitä nousi paksu savu, jonka aromaattisen tuoksun me saatoimme tuntea ja kun savu oli haihtunut, paloi liekki sinertävällä kuunvaloa muistuttavalla hopeahohteella.
Mitään ääntä ei kuulunut, mutta nyt hän otti jotain vyöstään ja alkoi piirustaa hiekkaan tulen ja sisimmän ympyrän välille joitakin kummallisia merkkejä. Kun hän kääntyi, sattui kuunvalo aseeseen, ja me näimme että se oli suuri veitsi.
Rupesimme nyt todella pelkäämään. Tässä olimme me kolme poikaa myöhään illalla täydellisesti autiolla paikalla vain muutaman kyynärän päässä suurikokoisesta villistä suurine puukkoineen. Minusta tuntui seikkailu jo kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, ja yksinpä urhea Archiekin oli peloissaan, päättäen hänen puserretuista huulistaan. Mitä Tamiin tulee kalisivat hänen hampaansa kuin puimakone.
Äkkiä tunsin jotain pehmeää ja lämmintä kivellä oikean käteni alla. Tunnustelin lähemmin ja huomasin, että siinä olivat tuntemattoman vaatteet, sukat ja kengät, pappisnuttu ja hattu.
Tämä pahensi tilannetta, sillä jäämällä paikalle siksi kunnes hän lopettaisi uskonnolliset menonsa, emme voisi välttää paljastumista. Toiselta puolen oli taas peräytyminen kivilohkareitten yli kirkkaassa yhtä uskallettua. Huomautin tästä kuiskaten Archielle, mutta hän oli halukas vielä viipymään. »Ehkä jotain tapahtuu», hän sanoi. Näin hän sanoi muuten aina.
En tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua, sillä emme saaneet aikaa odottaa sitä. Tam Dyken hermot antoivat aivan äkkiarvaamatta perää. Kun mies siellä alhaalla kerran kääntyi meidän suuntaamme taivutuksineen ja kumarruksineen, syöksyi Tam äkkiä ylös ja huusi hänelle erään koulupoikasukkeluuden, joka oli siihen aikaan muodissa Kirkcaplessa: »Kuka sanoikaan sinua liitunaamaksi, ukkoseni!» ja pitäen kiinni lyhdystään Tam pakeni hurjinta vauhtia Archien ja minun seuratessa kantapäillä. Kiitäessämme vilkasin taakseni ja näin vilahduksen kookkaasta olennosta, joka veitsi korkealla huhki perässämme.
Vaikka näin hänen kasvonsa vain silmänräpäyksen, en jälkeenpäin voinut koskaan niitä unohtaa. Ne olivat mustat kuin ebenholtsi, mutta ei tavallista neekerityyppiä. Huulet eivät olleet paksut eivätkä sieraimet leveät. Ei, jos saatoin uskoa silmiäni, oli hänellä rohkeasti kaartuva nenä, ja suun piirteet olivat tiukat ja täsmälliset. Mutta hänen kasvonsa ilmaisivat tällä hetkellä sellaista hämmästystä, kauhua ja pirullista raivoa, että sydämeni tuntui pysähtyvän.