Nyt hän ei enää voinut pitää röyhkeää naamaa, vaan rupesi kyynelöimään pelosta, niin että teki ilkeää katsella. Hän sanoi, että hän oli vanha mies, joka aina oli viettänyt kunniallista elämää, ja jos hänen maineensa nyt vanhoilla päivillä tulisi tahratuksi, murskaisi se hänen sydämensä. Hänen siinä istuessaan kädet silmillä ja keinutellen ruumistaan edestakaisin, saatoin nähdä hänen vaanivat silmänsä kiinnitettyinä minuun, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.
»Kuulkaa nyt, mr Japp», sanoin. »En ole mikään poliisi, eikä velvollisuuteni ole ilmiantaa teitä. Jos tahdotte tehdä kuten määrään, ei teidän tarvitse joutua vankilaan. Mutta ensimmäinen ehtoni on, että te pyydätte eroa täältä. Te kirjoitatte nyt heti kirjeen mr Collesille minun saneluni mukaan ja sanotte, että työ täällä tulee teille liian raskaaksi. Toinen ehtoni on, että timanttihomma täydellisesti loppuu sinä aikana kuin vielä viivytte täällä. Jos näen Mwangan tai jonkun muun hänen joukostaan kerrankin vielä täällä kaupassa ja huomaan että teillä on tuon jutun kanssa vielä jotain tekemistä, joudutte kiinni. En halua pilata mainettani teidän käyttäytymisenne vuoksi. Kolmas ehtoni on, että kun jätätte paikkanne, niin lähdette kokonaan pois täältä. Jos senjälkeen tavoitan teidät kahdenkymmenen peninkulman piirissä Blaauwildebeestefonteinista, annan teidät ilmi.»
Hän ähki ja valitti, mutta myöntyi lopuksi määräyksiini. Kirje kirjoitettiin ja minä itse panin sen menemään. Mitään sääliä tuota vanhaa kelmiä kohtaan ei minun tarvinnut tuntea — hän ei missään tapauksessa jäänyt paljaille. Ei kumma että kauppahuoneen edut olivat jääneet valvomatta, kun Jappin aika meni timanttien ostoon alkuasukasvoroilta. Siten hän oli tullut riippuvaiseksi jokaisesta kafferista, joka oli myynyt jalokiviä hänelle ja nyt ymmärsin hänen matelevan ystävällisyytensä Mwangaa kohtaan.
Tämän tapahtuman jälkeen muutin pois puotirakennuksesta. Mr Wardlaw oli jo ennenkin tarjonnut minulle huonetta koulurakennuksesta ja nyt otin tarjouksen vastaan. En halunnut enää olla Jappin kanssa missään kanssakäymisissä enempää kuin oli aivan välttämätöntä, sillä ei voinut tietää mitä hänellä oli mielessä. Sitäpaitsi sain näin tilaisuuden auttaa Zeetaa, jota en halunnut jättää suojatta tuon vanhan konnan luo. Japp kävi alkuasukasmajoilla ja löysi sieltä erään vanhan noidan hoitamaan talouttaan, minkä jälkeen hän kolmena seuraavana päivänä joi itsensä täpötäyteen saadakseen lohtua murheisiinsa.
Samana iltana istuin mr Wardlawin kanssa keskustelemassa hänen arkihuoneessaan, takan ääressä — illat täällä ylätasangolla ovat kylmiä. Muistan tämän tilaisuuden erikoisesti senvuoksi, että keskustelumme sai niin omituisen käänteen. Kuten jo olen maininnut, oli mr Wardlaw työskennellyt kuin orja perehtyäkseen kafferikieliin. Itse kykenin nyt jo puhumaan zulukieltä niin paljon että tulin toimeen, ja ymmärsin sitä kuullessani puhuttavan, mutta Wardlaw oli tutkinut sitä tieteellisesti ja tunsi sen kielioppia ja eri murteita. Sitäpaitsi hän oli lukenut paljon kafferien historiaa, tunsi Chakan ja Mosilikatsen ja Masheshin urotyöt ja kaikki vanhat kuninkaat. Kun hänellä ei ollut paljoa tekemistä koulussa, hän oli sensijaan lukenut niin paljon kuin oli ennättänyt. Hänellä oli tapana lainata kirjoja lähetyssaarnaajilta ja ainakin puolet palkkaansa hän käytti ostaakseen uusia.
Istuessaan nyt siinä poltellen nojatuolissa mr Wardlaw kertoi joukon kertomuksia eräästä Monsmotapa-nimisestä mahtavasta keisarista, jonka portugalilaiset olivat löytäneet 16. vuosisadalla. Hän asui pohjoisessa Mashonamaassa ja hän omisti kokonaisen kultavuoren. Portugalilaiset eivät sen enempää hänestä piitanneet, mutta hänen poikansa he ottivat mukaansa ja tekivät hänestä papin.
Huomautin väliin, että hän varmaankin oli ollut vain tavallinen pieni heimopäällikkö, jonka urhoollisuutta sitten aikojen kuluessa oli lisätty ja paisutettu, kuten oli tapahtunut Meksikossa cazique-heimon keskuudessa. Mutta tätä ei koulumestarini hyväksynyt.
»Ei, Davie, hän oli todella ollut voimallinen mies. Tiedäthän nuo vanhat rauniot Rhodesiassa, joita kutsutaan zimbabweksi, ja joiden kauan luultiin olevan foinikialaista alkuperää. Minulla on tässä kirja niistä. Mutta nykyisin uskotaan varmasti, että ne ovat alkuasukkaiden rakentamia. Ja ne, jotka ovat voineet aikaansaada jotain tällaista» — hän näytti kuvia raunioista — »niiden on täytynyt olla jotain parempaa kuin pikkupäälliköitä, siinä käsityksessä minä olen.»
Kuinka olikaan huomasin nyt, mitä koulunopettajalla oikeastaan oli sydämellä. Mr Wardlaw katsoi näet, että yleensä alkuasukkaita aliarvioitiin liiaksi. Tämä katsantokanta oli ehkä hyvinkin luonnollinen koulunopettajassa, mutta ei siinä muodossa, kuin mr Wardlaw sen nyt esitti. Hänen käsityksensä mukaan se ei ollut alkuasukkaitten äly, jota aliarvioitiin, vaan heidän kykynsä vahingoittaa meitä valkoisia. Hänen perusteensa olivat seuraavat: Heitä oli viisi tai kuusi yhtä valkoista vastaan, he olivat kaikki laajasti katsoen samaa verta, samaa uskontoa; he olivat aivan viime päiviin saakka olleet soturikansaa — ja mikä tärkeintä, he asuivat ympäri ylätasankoa ja saattoivat, jos vain liittyivät yhteen, katkaista valkoisilta yhteyden mereen. Huomautin, että olisi vain ajankysymys, koska yhteys jälleen palautettaisiin. »Olkoon niin», hän sanoi, »mutta ajattelepa, mitä sillä välin jo olisi kerinnyt tapahtua. Ajattele monia yksityisiä taloja ja pieniä kyliä — ne olisivat yksinkertaisesti pyyhkäistyt pois kartalta. Tästä tulisi vielä kauheampi kuin Intian kapina.»
»En tahdo sanoa, että se on luultavaa», hän jatkoi, »mutta väitän, että se on mahdollista. Otaksukaamme, että joku uusi Chaka esiintyisi, jolla olisi kyky koota hajaantuneet heimot. Mikään konsti ei olisi salakuljettaa aseita. Muista vain tuota pitkää vartioimatonta rannikkoa, joka on Gazamaan ja Tongamaan välissä. Jos heillä vain olisi johtaja, joka kykenisi järjestämään ristiretken valkoisia vastaan, mikä silloin voisi estää kapinaa.»