Mitä Wardlawilla oli ollut kerrottavaa, ei ollut uutta minulle, ja kuitenkin tunsin itseni tämän myöhään illalla sammuvan takan ääressä tapahtuneen keskustelun jälkeen suorastaan pelokkaaksi, nyt jo toisen kerran Blaauwildebeestefonteiniin tuloni jälkeen. Itselläni minulla oli johtolanka ja olin valmistautunut salaisuuksiin, mutta se, että joku toinen tunsi salaperäisyyden ikäänkuin ilmassa, teki asian minulle paljon todellisemmaksi. Tietysti laskin leikkiä Wardlawin epäilyksistä. Eihän ollut ajateltavissa, että hän saisi tehdä tyhjäksi suunnitelmani keksimällään jutulla alkuasukaskapinasta, johon ei ollut mitään päteviä perusteita.
»Oletko kirjoittanut tästä kenellekään?» kysyin. Hän vastasi, ettei hän ole vielä ilmoittanut asiasta kenellekään, mutta että hän aikoi tehdä sen, ellei asiaintilassa pian tapahtuisi parannusta. »Minun hermoni eivät kestä tätä, Davie», hän sanoi, »minun täytyy lopettaa. Ja se on vahinko, sillä ilmasto on erinomaisen sopivaa minulle. Mutta siihen on minulla pakko, sillä tiedän liian paljon, ja minulla ei ole sinun rautaisia hermojasi eikä täydellistä mielikuvituksen puutettasi.»
Sanoin hänelle, että kaikki oli pelkkää kuvittelua ja johtui vain siitä, että hän luki liian paljon ja harrasti liian vähän liikuntoa. Otin häneltä kuitenkin lupauksen, ettei hän kertoisi asiasta mitään enempää suullisesti kuin kirjallisestikaan, kysymättä ensin minun mielipidettäni. Sitten rakensin hänelle rommituutingin ja lähetin hänet ainakin jonkun verran lohdutettuna vuoteeseen.
Ensimmäinen mihin ryhdyin huoneeseeni tultuani, oli vuoteen muuttaminen sellaiseen nurkkaan, ettei se ollut ikkunan suunnassa. Kun ikkunassa ei ollut mitään luukkuja, otin vanhan pöytälevyn ja asetin sen pystyyn ikkunaa vasten. Panostin myös pyssyni ja laskin sen vuoteeni viereen. Jos Wardlaw olisi nähnyt kaikki nämä valmistukset, olisi hän ehkä saanut vähemmän korkean ajatuksen hermoistani ja päinvastoin taas mielikuvituksestani korkeamman käsityksen. Oli aivan keventävää, kun vuoteeseen käytyäni kättä ojentamalla pimeässä tunsin Collinin takkuisen turkin.
VI.
RUMMUNPÄRINÄÄ AURINGON LASKIESSA.
Japp oli humalassa lähinnä seuraavina päivinä, joten sain yksin hoitaa kauppaa. Olin tästä iloissani, koska näin minulle jäi enemmän aikaa mietiskellä niitä monia selittämättömiä seikkoja, joita tilanne tarjosi. Kuten jo olen tunnustanut, olin todella peloissani, johtuen tämä kuitenkin enemmän kykenemättömyyden tunteesta kuin todellisen vaaran pelosta. Olin ikäänkuin kietoutunut epävarmuuden sumuun. Yltympäri tapahtui asioita, joiden laatua saatoin ainoastaan arvailla, ja siinä olin voimattomana, kykenemättä tekemään mitään puolustuksekseni. Se, että Wardlaw oli kokenut samaa saamatta mitään viittausta minun taholtani, oli todistuksena, ettei minun pelkoni ollut ainoastaan kuvittelua. Collesille lähettämääni kirjeeseen en ollut saanut vastausta. Nyt piti Jappin irtisanoutumiskirje jo olla perillä Durbanissa, ja kaipa siihen täytyi tulla joku vastaus. Jos Jappin seuraaja olisin minä, niin toki kai Colles muistaisi mitä olin kirjoittanut hänelle ja antaisi sen johdosta minulle määräyksiä. Siihen saakka oli velvollisuuteni hoitaa toimiani kunnes saisin jotain apua.
Poissaollessani oli tapahtunut muutos. Alkuasukkaat olivat kokonaan hävinneet näkyvistä. Lukuunottamatta niitä perheitä, jotka asuivat Blaauwildebeestefonteinissa ja sen ympäristössä, ei ainoatakaan alkuasukasta näkynyt teillä eikä liioin ainuttakaan poikennut kauppaan. Joko he olivat sulkeutuneet majoihinsa tai olivat he lähteneet jollekin pitkämatkaiselle asialle. Ottamatta lukuun muuatta pientä ryhmää, johon kuului kolme Shangaani-heimon miestä, palaamassa The Randista, ei puodissa käynyt ketään. Suljin senvuoksi ovet kello neljältä, vihelsin Colinia ja lähdin kävelemään.
Mutta vaikka tiellä ei ollutkaan alkuasukkaita, niin oli niitä sitä enemmän viidakoissa. Sain saman vaikutelman kuin Wardlaw, että seudun alkuasukasväestö oli äkkiä tavattomasti lisääntynyt. Metsä aivan kuhisi heistä. He vartioivat minua kuten ennenkin, mutta heitä oli nyt niin paljon, että piiloutuminen oli heille vaikeampaa. Vähän väliä näin vilauksen mustasta selästä tai jalasta, ja Colin, jota kuljetin ketjusta, oli aivan hurjana kiihtymyksestä. Pian olin nähnyt kaiken mitä halusin ja palasin kotiin päin hyvin miettiväisenä. Pitkäksi aikaa jäin istumaan Wardlawin puutarhapenkille, voimatta ymmärtää mitä tämä kaikki sisimmältään tarkoitti.
Mikä minua eniten ihmetytti oli, ettei minuun lainkaan oltu koskettu matkallani Umvelosiin. Otaksumani mukaan oli seudun salaisuus, mikä se sitten lieneekin, yhteydessä Rooirandin kanssa. Mutta siihen suuntaan olin ratsastanut ja kaksi päivää tutkinut ympäristöä, kenenkään välittämättä vakoilla minua. Tästä olin varma, sillä olin tullut hyvin herkäksi havaitsemaan vakoilijat, ja tasangolla, missä pensasmetsä ei ole niin tiheää, on vaikeampi piillä kuin ylätasangolla läpipääsemättömine viidakoineen.