Näinollen he eivät piitanneet siitä, että pyrin heidän pyhäkköönsä. Miksikä he sitten vartioivat minua niin tarkkaan silloin kun oleskelin niin toisarvoisella paikalla kuin kauppapuoti oli? Mietin kauan, ennenkuin keksin vastauksen kysymykseen. Syynä täytyi olla se, että ollessani tasangolla, olin loitonnut sivistysseuduilta ja tullut syvemmälle heidän omaan maahansa, mutta Blaauwildebeestefontein oli lähellä rajaa. Varmastikin heillä oli jotain salajuonta, jonka perille he pelkäsivät minun pääsevän. He tahtoivat saada selvää, aioinko minä matkustaa Pietersdorpiin tai Wersersburgiin puhumaan mitä tiesin, ja he olivat varmaankin päättäneet estää matkani. Nauroin ensin ajatellessani että he olivat unohtaneet postilaukun, mutta sitten ajattelin, että enhän voinut tietää, mitä postilaukulle saattoi tapahtua minä päivänä tahansa.
Kun olin päässyt tähän pisteeseen mietteissäni, oli ensimmäinen ajatukseni heti ratsastaa suurta maantietä länteenpäin. Jos asia olisi kuten olin arvellut, pidätettäisiin minut tietysti heti. Mutta hetken harkinnan jälkeen havaitsin, että tällainen menettely olisi samaa kuin valtin lyöminen ennenaikaisesti pöytään, ja senvuoksi päätin odottaa muutaman päivän.
Seuraavana päivänä ei tapahtunut mitään, paitsi että minun yksinäisyydentunteeni kasvoi. Tuntui kuin olisin raakalaisten ympäröimänä pimeyden valtakunnassa, suvustani erotettuna. Ainoa mikä auttoi minua ylläpitämään rohkeuttani oli välttämättömyys esiintyä mr Wardlawin edessä täysin rauhallisin kasvoin, sillä koulumestarin hermot eivät olleet juuri kehuttavat. Usein olin ajatellut, että olisi velvollisuuteni kehottaa häntä ottamaan eronsa ja toimittaa hänet turvan taakse kotiin, mutta pidin sittenkin parempana säilyttää ainoan ystävän lähelläni.
Olin myöskin ajatellut hollantilaisia farmareita lähimmässä naapuristossa, mutta he asuivat niin hajallaan ylätasangolla, ja sitäpaitsi heillä ei voisi olla mitään tietoa epäilyksistäni.
Kolmas päivä oli sisältörikkaampi. Japp oli selvä ja merkittävän hiljainen. Hän toivotti hyvää huomenta oikein ystävällisesti ja alkoi heti tutkia tilejä, aivan kuin ei koskaan elämässään muuta olisi tehnytkään. Itse olin niin ajatusteni vallassa, että minäkin esiinnyin jossain määrin lempeämpänä, ja aamupäivä kului kuin kuherruskuukausi, kunnes menin tien toiselle puolelle nauttimaan päivällistä.
Juuri kun asetuin pöytään, muistin että olin unohtanut kelloni konttoritakin taskuun ja aioin lähteä noutamaan sitä. Mutta ovessa pysähdyin, sillä näin juuri kaksi ratsastajaa pysähtyvän kaupan eteen.
Toinen oli alkuasukas ja toinen pieni laiha mies, päässä hellehattu. Hän astui juuri satulasta ja jokin hänessä tuntui minusta tutulta. Hiivin tyhjään koulusaliin ja tähystin ikkunasta tien yli kaikin voimin. Nyt kun vieras ojensi ohjaksia kafferille näinkin hänet paremmin. Hän oli entinen matkakumppanini, Henriques. Hän sanoi jotain seuralaiselleen ja astui sitten kauppaan.
On helppo ymmärtää, että uteliaisuuteni oli äärimmillään. Ensiksi aioin mennä suoraa päätä paikalle noutamaan liiviäni ja päästä kolmanneksi neuvotteluun Jappin ja Henriquesin kesken. Onneksi muistin ajoissa, että portugalilainen varmasti tuntisi minut, koska en ollut antanut partani kasvaa, eikä ulkomuotoni muutenkaan ollut muuttunut. Jos hän oli yksi näytelmän konnista, joutuisin heti hänen kostonsa esineeksi, jos hän kerran huomaisi, että olin paikalla, kun hän sensijaan nyt oli kokonaan unohtanut minun henkilöllisyyteni. En liioin saisi tietää mitään, jos nyt avoimesti menisin sinne. Japp ja hän varoisivat kyllä puhumasta salaisuuksistaan minun läsnäollessani.
Toinen suunniteltuani oli hiipiä salaa entiseen huoneeseeni, mutta kuinka pääsisin huomaamatta tien yli? Kafferi, joka piti hevosia, näki hyvin tien kummallekin puolelle. Puotirakennus oli myöskin suojaton, ja kun otin vielä kaikki vakoilevat silmät lähistöllä huomioon, en saattanut huomata mitään keinoa päästäkseni entisen huoneeni ikkunasta sisään.
Näinollen ei ollut muuta keinoa kuin hakea kiikari ja sen suuntasin kohti kauppaa. Sekä ovi että ikkuna olivat avoinna. Etäimpänä sisällä erotin Hernriquesin jalat. Hän seisoi myymäpöydän ääressä puhuen Jappin kanssa. Nyt hän kääntyi ovelle, sulki sen ja tuli sitten näkökulmaani ikkunaa vastapäätä. Siinä hän viipyi kymmenisen minuuttia kärsimättömyyteni kasvaessa. Olisin antanut sata puntaa ollakseni nyt vanhassa huoneessani Jappin luullessa minun olevan hyvässä tallessa koululla.