Seistessämme siinä kuului äkkiä omituista ääntä. Se alkoi mielestämme ensiksi kaukana pohjoisessa — tumma kumu kuin aaltojen kuohunta rantahiekalla. Vähitellen se voimistui ja tungeikse lähemmä — nyt se oli jo yhtäjaksoista päryytystä, josta pisti väliin esiin joku karkeampi ääni, muistuttaen jättiläispadan porinaa. Äänen edetessä etelään päin se heikkeni, mutta voimistui aina uudelleen. Välistä kuului sen kaiku korkeasta vuorenseinästä, joskus metsän tummista syvennöistä. Koskaan en vielä ole kuullut niin selittämätöntä ääntä. Se ei ollut inhimillistä eikä luonnollistakaan tuntui periintyvän siitä maailmasta, joka on ihmissilmiltä ja korvilta kätketty.
Mr Wardlaw tarttui kovasti käsivarteeni ja samassa silmänräpäyksessä käsitin mitä ääni oli. Se lähti alkuasukkaiden rummuista, jotka lähettivät jotain sanomaa kaukaisesta pohjoisesta pitkin vuorijonoa, kylästä kylään etelään saakka, missä asui suuret määrät alkuasukasväestöä.
»Se merkitsee sotaa», huudahti mr Wardlaw.
»Ei lainkaan», sanoin lyhyesti. »Se on vain heidän yleinen tapansa levittää tietoja. Se voi merkitä yhtä hyvin jotain muutosta säässä tai eläintaudin puhkeamista karjassa.»
Kun tulin kotiin tapasin Jappin kasvoiltaan harmaana kuin käärepaperi.
»Kuulitteko rumpuja?» hän kysyi.
»Kyllä», vastasin. »Mitä ihmeellistä siinä sitten on?»
»Jumala armahtakoon sitten teitä, englantilaisparkaa», hän melkein huusi. »Rumpujen pärinää voi saada kuulla missä hyvänsä, mutta tämänlaista rummutusta olen kuullut vain kerran ennen eläessäni. Se tapahtui vuonna 1879 Zetin laaksossa ja tiedättekö mitä tapahtui seuraavana päivänä? Cetewayos-heimo tuli vuorten yli ja tuntia myöhemmin ei ainoatakaan valkoihoista ollut hengissä koko laaksossa. Kaksi vain pääsi pakoon, ja toinen niistä oli Peter Japp.»
»Meidän kohtalomme on Jumalan kädessä ja meidän täytyy tyytyä hänen johdatukseensa», sanoin vakavasti.
Wardlawia ja minua ei sinä yönä nukuttanut tippaakaan. Me rakensimme parhaimman rintavarustuksen mitä saatavissa oli, panostimme aseemme ja kaikessa muussa luotimme Coliniin. Ennen illallista menin noutamaan Jappia luoksemme, mutta tämäpä veikkonen oli etsinyt apua vanhalta ystävältään, pullolta, ja makasi jo syvään uneen vaipuneena huoneessaan, jonka sekä ovi että ikkuna olivat apoauki.
Olin jo päätellyt itsekseni, että meitä odotti varma kuolema, mutta kuinka olikaan, en tahtonut päästä oikeaan tunnelmaan. Oikeastaan tunsin entistä suurempaa rohkeutta kuultuani rumpujen pärinän. Nyt en voisi minä eikä liioin kukaan muukaan estää tapahtumain kulkua. Ajattelin myöskin, kuinka uskomattomalta alkuasukaskapina tuntui. Missä olivat heidän aseensa, missä johtaja, missä järjestys? Näihin mietteisiin nukahdin ennen aamunsarastusta ja klo 8 heräsin huomatakseni, ettei mitään ollut tapahtunut. Aamuaurinko muutti kuten ennenkin Blaauewildebeestefonteinin satumaaksi. Zeeta tuli tuomaan aamukahvia aivan kuin tämä päivä olisi aivan edellisten kaltainen, piippuni maistui yhtä hyvältä kuin tavallisesti, ja raikas aamutuuli vuorilta oli yhtä vilvoittava ja tuoksun täyttämä kuin ennenkin. Aika hyvällä tuulella menin tien yli kauppaan jättäen Wardlawin lukemaan innokkaasti parannuspsalmeja.