Posti oli tullut ja minullekin oli yksityiskirje. Avasin sen kiihkeästi, sillä kuorella oli toiminimen leima. Jokohan Colles vihdoinkin suvaitsi vastata kirjeeseeni!
Kuoren sisällä oli arkki toiminimen kirjepaperia ja siihen oli poikittain kirjoitettu Collesin nimikirjoitus. Sen alle oli joku lyijykynällä kirjoittanut nämä kolme sanaa: »Pukit vaihtavat laitumia.»
Otin selvää, että Japp oli hengissä, suljin sitten kaupan ja menin takaisin huoneeseeni miettimään näitä uusia salaperäisyyksiä.
Collesilta täytyi kirjeen joka tapauksessa olla, sillä paperi oli Durbanin konttorin yksityistä paperia ja Collesin nimikirjoituksen täytyi myöskin olla oikean. Mutta nuo lyijykynällä kirjoitetut sanat olivat toista käsialaa. Tästä päättelin, että joku halusi lähettää minulle sanoman, ja tämä joku oli Collesilta saanut paperin jonkinmoiseksi johteeksi. Siksi en voinut käsittää kirjettä miksikään vastaukseksi kirjeeseeni Collesille.
Edelleen oli minulle selvää, että jos tuo tuntematon henkilö katsoi olevan syytä lähettää minulle jonkun sanoman, ei se olisi yksinomaan varotukseksi käsitettävä. Collesin on täytynyt kertoa, että olen varuillani, ja koska kerran olin Blaauwildebeestefonteinissa, olin niinsanoakseni tapahtumain polttopisteessä. Senvuoksi täytyi sanomalla olla tunnussanan muoto, jonka tuntisin heti, kun sen tästedes kuulisin.
Tällaiseksi muodostui asiaintila ajatuksissani, enkä huomannut ainoatakaan aukkopaikkaa logiikassani. Pieni paperilappu oli rohkaissut minua enemmän kuin saatan sanoa. Musertava eristettynä olemisen tunne oli hävinnyt — en ollut salaisuuksineni enää yksin. Apu oli jo varmasti matkalla ja kirje oli ensimmäinen merkki siitä.
Mutta kuinka lähellä tämä apu oli — se oli seuraava kysymys, ja nyt vasta hoksasin katsoa postileimaa. Otin kirjekuoren paperikorista. Postimerkki ei ollut Durbanista. Leima oli jonkun Kap-siirtokunnan ja saatoin erottaa siitä vain kirjaimet T.R.S. Tämä antoi minulle jälleen johtolangan ja täydellisesti tyrmistyneenä käänsin kirjekuoren. Huomasin näet, että lähtöasemalta ei kuoressa ollut mitään postileimaa. Kirjeet Blaauwildebeestefonteiniin tulivat Pietersdorpin kautta ja leimattiin siellä. Vertasin kirjekuorta toisiin samanlaisiin. Kaikissa oli ympyrä ja siinä »Pietersdorp» selvällä musteella painettuna. Tässä kuoressa ei ollut mitään.
Salapoliisina olin vielä vasta-alkaja, ja kesti muutamia minuutteja, ennenkuin asia kirkastui minulle: Kirjettä ei koskaan olekaan postitettu! Postimerkki oli otettu jostain vanhasta kirjeestä. Vain yhdellä ainoalla tavalla oli kirje saattanut tulla käsiini. Joku oli pannut sen postilaukkuun postin ollessa matkalla Pietersdorpista. Tuntemattoman ystäväni täytyi siis tällä hetkellä olla jossain 90 peninkulman sisäpuolella. Juoksin ulos saadakseni käsiin postintuojan, mutta hän oli lähtenyt jo tunti sitten. Ainoa mitä saatoin tehdä oli odottaa tuntemattoman tuloa.
Tänä iltana otin jälleen mr Wardlawin ulos kanssani. Minuun on syöpynyt tapa, että en kerro kenellekään enempää kuin on aivan välttämätöntä kaikesta mikä koskee liikeasioita tai muuta sellaista. Jo kuukausien ajan olin säilyttänyt omina tietoinani kaiken mitä olin saanut selville, enkä ollut henkäissytkään niistä kenellekään. Mutta nyt tahdoin näyttää Wardlawille kirjeen, jotta hän saattaisi nähdä, että meitä ei oltu unohdettu. Pelkään kuitenkin, ettei se erikoisemmin rohkaissut häntä. Salaperäiset sanomat olivat hänen mielestään vain todistuksena siitä kuolemanvaarasta, joka uhkasi meitä, ja tätä käsitystä hänessä en voinut horjuttaa.
Kuljimme samaa tietä ylös vuorille kuin eilenkin, ja minussa vahvistui vakaumus, että metsät nyt olivat tyhjät ja vakoilijat hävinneet tiehensä. Siellä oli yhtä autiota kuin oli ollut Umvelosin metsissä. Kun auringon laskiessa saavuimme vuorenhuipulle, kuuntelimme tuskaisina rummun ääntä. Se kuuluikin jälleen, vieläpä voimakkaampana ja uhkaavampana kuin ennen.