Wardlaw tarttui seisoessaan minua käsivarteen, kun raju pärinä kietoi vuoriston ja ohikuljettuaan sammui jossain kaukana Olifantsin takana. Mutta minulle eivät vuoret enää merkinneet seinää, joka erotti meidät valkoisista veljistämme lännessä. Sanoma oli kulkenut yli muurin. Jos pukit vaihtavat laitumia, niin luulenpa että metsästäjätkin ovat jo koonneet koiransa ja ovat valmiina lähtemään.
VII.
KAPTEENI ARCOLL KERTOO TARINANSA.
Yöksi tuli voimakkaampi halla kuin mitä yleensä vuoristossa on laita talvellakaan, ja kun aamulla menin tien yli kauppaan, oli tie härmän peitossa. Minun entinen pelkoni oli kuin poispyyhkäisty ja odotukseni oli äärimmilleen pinnoitettu. Neljä lyijykynällä kirjoitettua sanaa voi oikeastaan tuntua sangen heikolta perustukselta toivon rakentamiselle, mutta minulle oli niissä kylliksi, ja senvuoksi hoidin tehtäväni liikkeessä keveällä sydämellä. Ensimmäinen tehtäväni oli laskea asevarastomme. Meillä oli viisi yksinkertaista mauser-kivääriä, yksi mauser-pistooli, yksi pikakarabiini, ja pieni nikkelihelainen revolveri. Jappin haulikko oli myöskin, ja vanha, suusta ladattava kivääri, sekä se pyssy, joka minulla entuudestaan oli ollut. Panosvarasto oli sangen hyvä, ja sitäpaitsi oli irtaimistoluetteloihin merkitty 400 pikapatruunaa, joita en kuitenkaan voinut löytää. Pistoolin pistin taskuuni ja myöskin panin vyölleni hyvän tuppipuukon. Jos tulisi taistelu, olisi parasta olla hyvin varustettu.
Koko aamun istuin jauhojen ja sokerien keskellä ja taistelin kärsimättömyyttäni vastaan. Ketään tai mitään ei näkynyt koko lännenpuoleisella valkoisella tiellä. Härmä suli auringossa, kärpäset heräsivät ja surisivat ikkunassa. Japp ryömi vuoteestaan ja keitti itselleen vähän väkevää kahvia, minkä päälle hän jälleen kävi levolle. Aika kului, tuli päivällisaika. Minä menin Wardlawin puolelle ja ateria syötiin hiljaisuuden vallitessa. Kun jälleen olin kaupassa, olin varmaankin hieman nukahtanut piippuni kanssa, sillä en tiennyt mitään, ennenkuin löysin itseni ovella, unisesti tirkistellen aurinkoa ja kuunnellen askeleita. Äänettömässä hiljaisuudessa olin näet kuulevinani heikkoa laahustamista hiekassa. Katsoin tielle päin ja siellä tuli todellakin joku alaspäin.
Mutta se olikin vain joku kafferi, ja kaupanpäälle vielä oikein kurjan raukan näköinen. Tuskin koskaan olin vielä nähnyt sellaista hoippuraa. Hän oli vanha, käveli miltei kaksinkerroin ja oli puettu paitaan, joka oli pelkkää lumppua, ja likaisiin khakihousuihin. Hänellä oli mukanaan rautapata ja joitakin omaisuusosiaan käärittynä kauheaan nenäliinaan. Hän oli varmaankin dachan polttaja, sillä hän yski hirvittävästi, niin että koko ruumis vääntyi kouristuksista. Tunsin tyypin, tuon vanhan, kuluneen alkuasukkaan, jolla ei ole mitään sukua eikä heimoa. Hän kiertää teitään ja laittaa itse laihat ruokansa pienillä tulilla, kunnes jonakin kauniina päivänä hänet löydetään jonkun pensaan alla kuolleena.
Kafferi tervehti minua omalla kielellään ja pyysi tupakkaa tai kourallista jauhoja.
Kysyin mistä hän tuli.
»Lännestä, Inkoos», hän vastasi, »ja sitä ennen etelästä. Se on raskas matka vanhoille jäsenille.»
Menin kauppaan hakemaan jauhoja, ja kun tulin jälleen ulos, oli hän laahautunut ovelle saakka. Ennen hänen silmänsä olivat olleet maahan kiinnitettyinä, mutta nyt hän katsoi suoraan minuun, ja minusta tuntui, että hänen katseensa oli ylen terävä kuuluakseen noin vanhalle raukalle.