Aina keskiyöhön saakka istuimme kumartuneina karttojemme yli, ja kapteeni painoi muistiini eräitä määrättyjä tietoja. Sitten kävimme levolle ja nukuimme hyvin, yksinpä Wardlawkin. On vallan omituista, kuinka kaikki levottomuus kaikkosi pienestä yhdyskunnastamme heti kun olimme selvillä, mitä meillä oli pelättävänä ja kun olimme saaneet taistelukelpoisen miehen rinnallemme.

VIII.

SAAN JÄLLEEN NÄHDÄ HÄNEN KORKEA-ARVOISUUTENSA JOHN LAPUTAN.

Poikana ollessani toivoin sotamieheksi ja ajattelin aina silloin, että vähitellen kohoaisin kenraaliksi. Opittuani nyt paremmin tuntemaan itseäni, en enää luule, että erityisen hyvin soveltuisin tuohon asemaan, sillä yksinäisyys ja edesvastuu pelottaisivat minua. Sitävastoin luulen, että alemman päällikön asema hyvin sopisi minulle, sillä käskyjen täyttäminen oli koko elämäni ja itse tottelemisen tunteessa on jo minun mielestäni jotain puoleensavetävää. Kolme päivää sitten olin ollut hermostunut kuin kissanpoikanen yksinäisyydestäni, ja senvuoksi, että seuraavan askeleen ottaminen riippui minusta. Nyt sitävastoin, kun olin vain yksi hammas suuren puolustuskoneiston yhdessä rattaassa, oli hermostuneisuuteni kuin poispuhallettu. Luonnollisesti olin tietoinen, että se yritys, johon nyt antauduin, oli täynnä vaaraa, mutta en tuntenut minkäänlaista pelkoa. Pikemminkin oli mielentilani sama kuin pojan, joka läksyttömänä lauantai-iltana lähtee suurelle retkelle. Kaipasin vain yhtä, Tam Dykeä, joka ei nyt saisikaan olla mukana kaikessa odottavassa hauskuudessa. Muistaessani tätä uskollista toveria, joka parhaillaan keinui jossain aalloilla, tunsin äkillistä kaipausta hänen seuraansa. Kun ajoin partaani, pisti päähäni, että jokohan tämä toimitus nyt tapahtui viimeistä kertaa, mutta ajatus ei tuottanut minulle mitään tuskaa. Rauhalliselle mielelleni ei nähtävästi mikään jännitys saattanut olla liian voimakas.

Tehtäväni oli matkustaa Umvelosiin aivan kuin vain tavallisissa liikeasioissa, sekä siellä sitten jos suinkin mahdollista kaapata joitakin tietoja vihollisen suunnitelmista illaksi. Nyt oli kysymys vain siitä, kuinka saattaisin toimittaa sanomia Arcollille, jos sattuisi jotain ilmoitettavaa? Emme keksineet aluksi mitään keinoa, mutta sitten tulin ajatelleeksi Colinia. Olin totuttanut koiran käskystäni juoksemaan kotiin, sillä metsästysmatkoillani usein sattui, että halusin käydä jossain alkuasukaskylässä, missä koirasta olisi ollut vain vastusta. Niinpä päätin ottaa Colinin mukaan ja tarpeen vaatiessa lähettää sen kotiin tuomaan jotain sanomaa.

Kysyin vielä kapteeni Arcollilta, tiesikö Laputa mitään valmistuksistamme. Arcoll puolestaan oli taipuvainen uskomaan, ettei hän mitään epäillyt. Poliisivoimain komentaminen ja muu liikekannallepano oli tapahtunut mitä suurimmassa salaisuudessa, ja joukot liikkuivat ylätasangolla heimojen alueen ulkopuolella. Sitäpaitsi ovat alkuasukkaat valkoisten toimiin ja hankkeisiin nähden huonoja selvänottajia, sillä he eivät ymmärrä mitä tarkoitamme. Toiselta puolen olivat Arcollin alkuasukasvakoojat hankkineet hänelle erittäin hyviä ja tarkkoja tietoja kafferien liikkeistä. Hän arveli, että koko viidakko alhaalla tasangolla oli hyvin vartioitu, ja että kukaan ei pääsisi läpi ilman passia. Mahdollisesti tehtäisiin poikkeus juuri minuun, kauppamieheen nähden, sillä hänen läsnäolonsa ei voinut herättää kenenkään epäluuloja. Arcollin viimeiset sanat minulle olivat, että kiirehtisin päätäpahkaa takaisin heti kun huomaisin pelin menetetyksi tai joka tapauksessa heti kun olin saanut tietää jotain. »Jos te olette siellä vielä silloin kun sotaretki alkaa, katkaisevat he varmasti kaulanne.» Tunsin tarkoin poliisivartiot vuoristossa, joten tiesin mihin suunnata matkani, jos en voisi päästä takaisin Blaauwildebeestefonteiniin.

Kevyin mielin heitin jäähyväiset Arcollille ja Wardlawille, vaikka koulunopettaja kokonaan kadotti mielenmalttinsa ja vannotti minua heittämään matkani. Juuri kun ajoin alas vuorisolassa, kuulin hevosten kavioiden kapsetta ja kääntyessäni näin valkoisia ratsumiehiä saapuneen kylään. Jätin siis seudun hyvin vartioituna taakseni.

Keskitalven aamu oli kirkas, ja itse olin hyvällä tuulella laskeutuessani ponyllani jyrkkää vuoripolkua alaspäin, Colinin juostessa vierellä. Kuukautta aikaisemmin olin tehnyt saman matkan, mutta aavistamatta silloin mitä tulevaisuus toisi helmassaan. Muistelin hollantilaisia seuralaisiani, jotka nyt olivat karjoineen kaukana alangolla ja tulin ajatelleeksi, mahtoiko heillä olla mitään aavistusta uhkaavasta vaarasta. Koko notkotiellä en nähnyt ainoatakaan inhimillistä olentoa. Tokkimukset räkättivät viidakossa, pari vuorikorppia kierteli ilmassa, ja alituisena seuralaisenani oli virran kohina. Kerran nousin ratsailta juodakseni, ja kun siinä seisoin viherioitsevässä kukkien ja saniaisten täyttämässä laaksossa, viilsi sydäntäni tunne inhimillisestä hulluudesta. Me surkeat ihmisraukat vaanimme täällä toistemme elämää ja omaisuutta, häväisten ja turmellen Jumalan ihanaa maailmaa…

Ajattelin käyttää erästä oikotietä. Umvelosiin välttääkseni Sikitolan kraalia, minkä vuoksi minä joen erottua notkosta ratsastin sen yli ja sitten suoraan pensasmetsään. Kauas en ollut ehtinyt kun huomasin, että jotain oli tekeillä. Oli aivan kuin viikko sitten tuolla ylhäällä. Vaisto sanoi minulle, että pensaisiin oli kätkeytynyt joukko ihmisiä, näinpä joskus vilahduksenkin heistä. Ensiksi luulin, että he aikoivat katkaista tieni, mutta sitten huomasin, että heillä oli kylliksi omissa asioissaan välittääkseen minusta. Tavallaan he kylläkin pitivät minusta vaarin, mutta huomasin kuitenkin pian, etteivät he olleet täällä minun vuokseni.

Aluksi en tästä sen enempää piitannut, mutta kun aika kului ja salaperäinen hääriminen edestakaisin jatkui ympärilläni, tuli ilkeä ollakseni. Nuo viikot Blaauwildebeestefonteinissa väijymisineen olivat tehneet minut hermostuneeksi. Nuo ihmiset eivät varmaankaan tahtoneet mitään pahaa minulle eikä heillä näyttänyt olevan liioin aikaakaan minua varten, mutta siitä huolimatta oli epämiellyttävää liikkua heidän keskellään näkemättä heitä. Se oli melkein samaa kuin kulkea jyrkänteen reunaa pilkkopimeässä. Tunsin hartioitteni nytkähtelevän juuri niillä paikoin, mihin takaapäin ammutun nuolen voisi ajatella tunkeutuvan. Taivas oli sininen ja aurinko säteilevä, mutta minusta tuntui pimeältä kuin yöllä. Saatoin nähdä polun edessäni aivan vapaana, mutta siitä huolimatta olin kuin yövaelluksella vaarojen uhkaamana joka puolelta. Toivoin jo kaikesta sydämestäni, etten koskaan olisi lähtenyt matkaan.