Päivällisen nautin Tagui-nimisellä paikalla. Se oli avonainen ruohon peittämä paikka metsässä, jossa pienenpieni lähde porisi esiin suuren kivimöhkäleen alta, kadotakseen sitten hiekkaan. Istuin ja tupakoin siinä puolen tunnin ajan, tuumiskellen kuinka tässä tulisi käymään. Ilma oli tyyni, mutta lähettyviltä kuulin rapinaa ja salaista liikehtimistä. Kaduin nyt, etten ollut sittenkin mennyt Sikitolan ohi, nähdäkseni millaista nyt oli kraaleissa. Ne olivat varmaankin aivan tyhjät, sillä kaikki nuoret miehet olivat lähetetyt pois. Niin hermostunut olin, että otin esiin muistikirjani ja kirjoitin siihen muutamia pieniä tervehdyksiä äidilleni, sekä kehotuksen viedä ruumiini korjuuseen, ken sen sitten löytäisikin. Mutta sitten minä hätkähdin hieman häpeissäni lapsellisuuksistani ja hyppäsin hevoseni selkään.
Kello kolmen aikaan iltapäivällä ratsastin matalan harjun yli ja sitten tulikin jo näkyviin puodin katto ja pilkahdus Labongon vettä. Tämä virkisti minua, sillä joka tapauksessa tämä merkitsi vaivaloisen ratsastukseni päättymistä. Juuri tässä muuttui pensasmetsä korkeammaksi puita kasvavaksi ja harjun takana tie painui syvään varjoon. Olin hetkeksi unohtanut viidakossa piileksivät olennot ja kun nyt äkkiä viidakosta astui eteeni mies, pysäytin hevosen äkillisellä nykäyksellä.
Hän oli pitkä, ylväsryhtinen alkuasukas. Hän katsahti minuun ja alkoi sitten kulkea rinnallani. Hänen pukunsa oli epätavallinen, sillä hänellä oli jonkinlainen liinavaatenuttu ja vyötäisiltä riippui lyhyt leopardinnahkainen hame. Hänellä ei ollut tavanmukaista ring-kopia (rengastukkaa) vaan hänen hiuksensa levisivät vapaina, ei kuten kafferin villa, vaan pitkänä ja kiharana kuin kuuluisan taiteilijan. Olin kyllä valmistautunut hänen ulkonäölleen, mutta kuitenkin kulki kylmänväristys olentoni läpi. Sillä tunsin kaarevan nenän, syvän säihkyvät silmät ja julman suun, jotka kaikki kuuluivat viholliselleni Kirkcaplen rannalta.
Colin oli hyvin epäluuloinen ja seurasi häntä muristen kintereillä, mutta hän ei kääntänyt päätään.
»Kuuma päivä, Isä», sanoin kafferikielellä, »onko vielä pitkältäkin kuljettava, Isä?»
Hän hiljensi käyntiään, niin että hän joutui aivan käsivarteni luo. »Vain pikkuisen matkaa, baas», hän vastasi englanninkielellä. »Pyrin tuonne kauppaan.»
»Sattuupa hyvin siinä tapauksessa», sanoin, »sillä minä olen juuri liikkeen johtaja. Paljoa ette siellä löydä, sillä se on vasta perustettu, eikä vielä täysin valmiskaan. Olen matkalla katsomaan sitä.»
Hän kääntyi puoleeni: »Nepä olivat huonoja uutisia, sillä olin toivonut saavani siellä jotain syödäkseni. Olen tullut pitkän matkan ja kylminä öinä toivoisi katon päänsä päälle. Voiko baas antaa luvan minulle nukkua yöni liikkeen ulkosuojassa?»
Olin nyt koonnut ajatukseni ja olin valmis näyttelemään sitä osaa kuin olin alottanut. »Kernaasti», sanoin, »te voitte nukkua varastohuoneessa, jos haluatte. Siellä on säkkejä ynnä muuta minkä päällä voi maata, ja se on hyvä paikka ainakin jos yö on kylmä.»
Hän kiitti minua arvokkaasti. Katsellessani hänen komeaa vartaloaan miltei unohdin kaiken muun hänen henkilöllisyyttään koskevan. Papin puvussa hän oli näyttänyt raskaalta, mutta nyt näin, kuinka hieno hänen olemuksensa oli. Hän oli varmasti yli kuusi ja puoli jalkaa pitkä, ja kuitenkaan en tullut ajatelleeksi hänen pituuttaan, sillä niin korkea oli hänen rintansa ja leveät hartiansa. Hän laski kätensä minun satulalleni, ja muistan panneeni merkille, kuinka kapea ja hieno se oli, enemmän muistuttaen ylhäisen naisen kuin miehen kättä. Omituista kyllä herätti hän minussa määrätyllä tavalla luottamusta. »Luulenpa, ettet tule pistämään minua kuoliaaksi», ajattelin. »Sinun pelisi on liian korkeaa alentuaksesi alhaiseen murhaan.»