»Ne olivat vain hollantilaisia, jotka olivat Kovdovin luona karjalaumoineen. Ei kannata olla hentomielinen. Luuletteko todellakin, että nuo omahyväiset narrit suostuisivat sovitteluihin? Ellei tätä olisi tapahtunut, olisivat he nyt hevosineen vuoriston toisella puolella, varottamassa kaikkia, joita tapaisivat. Sanoinhan sitäpaitsi, että Sikitolan väki tarvitsi kiihoketta. Coetzeen, tuon vanhan sian, pistin minä itse lävitse. Hän yllytti kerran koiriansa kimppuuni ja minä en koskaan unohda erästä loukkausta.»
Laputa ei varmaankaan hyväksynyt tätä, koska Henriques korotti ääntään.
»No, hoitakaa sitten asia kuten tahdotte», hän huusi, »mutta älkää syyttäkö minua, jos koko jutusta tulee pannukakku. Hitto vieköön, mies, luuletteko todella, että tulta voi sytyttää kurnaalilla? Jos kaikki menisi nyt minun tahtoni mukaan, niin menisimme heti pistämään puukon tuohon juopporattiin viereisessä huoneessa.»
»Hänestä ei ole mitään vaaraa», Laputa vastasi. »Annoin hänelle tilaisuuden pelastaa henkensä, mutta hän nauroi minulle. Hän ei pääse pitkälle kotimatkallaan.»
Tuo kaikki oli varsin mielenkiintoista kuultavaa, mutta minulla ei ollut aikaa ajatella itseäni. Olin aivan hurjana raivosta tuota murhanhimoista keltaista roistoa kohtaan. Laputaa kohtaan en tuntenut mitään vihaa, sillä hän oli rehellinen vihollinen, joka pelasi puhdasta peliä. Sormissani syyhysi päästäkseni portugalilaisen — tuon kaksinkertaisen rotunsa kavaltajan — niskaan. Kun ajattelin vanhoja kunnon ystäviäni, jotka nyt väkineen makasivat viidakossa teurastettuina, tunkivat palavat kyyneleet silmiini. »Rakkaus karkoittaa pelon», sanoo Raamattu, mutta — kaikella kunnioituksella sanottuna — sen tekee myös viha. En mistään hinnasta enää olisi halunnut luopua leikistä. Vain yhtä pyysin: että Jumala hyvyydessään sallisi minun selvittää tilini Henriquesin kanssa.
Pelkään että osa keskustelua meni ohi korvieni, sillä niin olin raivoni valloissa. Kun jälleen rupesin kuuntelemaan, olivat he syventyneet suunnitelmiinsa. Heidän edessään oli karttoja ja Laputa näytti kaunismuotoisella sormellaan tietä. Koetin teristää kuuloani, mutta saatoin erottaa vain pari nimeä. Nähtävästi he aikoivat viipyä tasangolla, kunnes olivat menneet Pikku Labongon ja Letaban yli. Olin kuulevinani viimeksimainitun ylimenopaikan nimen. Se oli jokin Dupree Drift. Myöhemmin kävi heidän keskustelunsa helpommin käsitettäväksi, sillä Laputa selitti juuri aseman. Kaikki voimat lähtisivät yhtäaikaa tasangolta, marssisivat vuoristoon Suuren Letaban laaksoa pitkin, ja ensimmäinen pysähdys tapahtuisi eräällä paikalla, jonka nimi on Inandan Kraali, missä eräs vuoriniemeke ylätasangolla pistää parin huipun väliin, joiden nimet ovat Wolkberg ja Molnberg (Pilvivuoret). Kaikki tämä oli hyvin selvää ja nimet painuivat mieleeni kuin leima vahaan.
»Sillä välin», sanoi Laputa, »me kokoonnumme Ntabakaikonjwassa. Sinne on runsaan kolmen tunnin ratsastus.»
»Missä kummassa saattoi Ntabakaikonjwa olla? Se oli varmastikin alkuasukasten antama nimi Rooirandille, sillä ei ollut luultavaa, että Laputa käyttäisi hollantilaista nimeä pyhästä paikastaan.
»Mitään ei ole unohdettu. Miehet saavat kokoontua kallioitten alapuolella, vain johtaja ja suuret päälliköt saavat tulla Käärmeen Paikalle. Portti on hyvin vartioitu, eikä kenkään pääse sisälle ilman tunnussanaa, jona on 'Immanuel', s.o. »Jumala kanssamme'.»
»No kun sitten olemme siellä, niin mitä tapahtuu, minkälaista noituutta meille näytetään», kysyi Henriques nauraen.