»Hänhän on aivan rauhallinen», Laputa sanoi silmänräpäyksen kuluttua, joka minusta tuntui ijäisyydeltä. »Melun aiheuttivat vain rotat tyhjien laatikoiden joukossa.»
Kiitin luojaani, etteivät he olleet huomanneet toista kellarinluukkua.
»Joka tapauksessa haluaisin tehdä hänet vieläkin rauhallisemmaksi»,
Henriques sanoi.
Laputa varmaankin oli ottanut häntä käsivarresta. »Menkäämme jatkamaan. Olen sanonut jo, etten tahdo lisää murhia, ja te teette, kuten minä sanon, mr Henriques.»
Mitään vastausta en kuullut, mutta molemmat menivät ulos ja sulkivat oven. Hyväilin loukattua Colinia ja nousin ylös pakottavin jäsenin. Minulla ei ollut yhtään aikaa kadotettavana, sillä pian nuo kaksi lähtisivät, ja minun täytyi välttämättä keritä ennen heitä.
Ikkunasta tulevan kuunsäteen valossa kirjoitin muistikirjan lehdelle tiedonannon Arcollille. Kerroin mitä olin kuullut, erikoisesti viipyen Dupree Driftin ja Letaban kohdalla. Lisäsin, että itse aioin Rooirandiin saadakseni selvää luolan salaisuudesta ja pyysin lopuksi Arcollia lukemaan lakia portugalilaiselle, mihin minulla itselläni ei ollut aikaa nyt. Huolellisesti sidoin sitten paperilapun koiran kaulanauhan alle.
Niin hiljaa kuin saatoin menin sitten vieressäolevaan makuuhuoneeseen — siihen huoneeseen, joka oli kauimpana varastohuoneesta. Kuunvalo virtasi sisään ikkunasta, joka oli avoinna, niinkuin sen aikaisemmin olin jättänyt. Nostin Colinin äänettömästi ikkunalaudan yli ja heilautin itseni perässä. Kiireessä jätin takkini ja pistoolini sisään.
Mutta nyt tuli ensimmäinen este. Hevosenihan oli lähellä varastohuonetta olevassa suojassa. Jos menisin sitä hakemaan kuulisivat Laputa ja Henriques sen heti. Luulin jo hetkisen, että minun täytyisi muuttaa suunnitelmaani. Ehkä minun täytyisi hiipiä takaisin ja koettaa ampua heidät molemmat, kun he tulivat ulos. Mutta ennenkuin selviäisin molemmista, kerkiäisi toinen varmasti ampua minut. Sitäpaitsi tunsin omantunnonpistosta ajatellessani Laputan surmaamista. Nyt ymmärsin, miksi Arcoll niin monta kertaa oli hillinnyt itsensä ja aloin palautua hänen käsitykseensä päävihollisestamme.
Äkkiä muistin molemmat hevoset. Toisen niistä voisin vaivatta ottaa. Kuljin ruohikkoa pitkin metsän laitaan, missä hevoset olivat sidottuina merulapuuhun. Molemmat olivat kauneimpia hevosia mitä Afrikassa olin nähnyt. Valitsin paremman, afrikalaisen sinikimo-rotuisen oriin, joka on tunnettu nopeudestaan ja kestävyydestään. Irrotin ohjakset oksasta ja talutin hevosta kappaleen matkaa metsikköön Rooirandin suuntaan. Sitten käännyin Colinin puoleen. »Kotiin!», sanoin sille, »kotiin, niinkuin henki olisi kysymyksessä!»
Colin tuntui tyrmistyneeltä. »Kotiin!», sanoin vielä kerran, osoittaen läntistä suuntaa vuoristoon päin. »Kotiin, poikaseni.»