He tunsivat hevosen ja vetäytyivät kunnioittavasti syrjään. En tiennyt sitä vielä silloin, mutta tuo hevonen oli tuttu Zambesista Kapiin saakka. Ratsastin heidän kuninkaansa taisteluhevosella ja kukapa olisi uskaltanut asettua sellaista valtakirjaa vastaan. Kuulin, kuinka sanoma tulostani levisi edelleen ja pitkin matkaa tästä lähtien minua tervehdittiin kunnioittavasti. Kiitin hartaasti onnellista tähteäni, että olin tullut ensimmäisenä, sillä toisena en olisi päässyt pitkälle.
Kallioiden juurella kohtasin kaksinkertaisen soturirivin, näköjään kuninkaallisen henkivartioston, sillä kaikilla oli päällään leopardin talja ja kaikki olivat pitkiä komeita miehiä. Heidän pyssyjensä piiput hohtivat kuunvalossa ja nähdessäni heidät kulki kylmä väristys pitkin selkäpiitäni. Ylempänä metsikössä ja vieläkin korkeammalla näin jatkuvasti lukemattomia yhtä hohtavia piippurivejä. Käärmeen Paikka oli tänä yönä vahvasti vartioitu.
Hyppäsin ratsultani ja huusin erästä miestä pitämään hevostani. Kaksi henkivartijaa astui esiin äänettöminä ja ottivat ohjakset. Tie luolaan oli vapaana edessäni, ja selkä suorana mutta synkästi sykkivin sydämin marssin rivien lomitse.
Polkua reunustivat nämä vaikenevat ja liikkumattomat mustat soturit kuin kuvapatsaat. Kulkiessani siinä luolaa kohden oli minulla ilkeä tunne, että ulkonäköni ei ollut oikein sopiva kuninkaalliselle pikalähetille, ratsastushousuissa, hatutta päin, likaisena, repaleisena siinä tallustaessani kelpo soturien editse. Sisäinen olemukseni vastasi ulkoista, sillä päästessäni näin pitkälle oli rohkeuteni kuin poispuhallettu. Jos olisi ollut mahdollisuuksia paeta, olisin lähtenyt, mutta nyt ei ollut muuta valittavana, sillä olin polttanut kaikki laivani. Kirosin yltiöpäisyyttäni saattamatta käsittää äskeisiä uhkarohkeita ajatuksiani. Olin nyt matkalla salaperäiseen, tuntemattomaan pimeyteen, jonka täyttivät tuhannet mustat ja julmat viholliseni. Polveni horjuivat, ja ajattelin, että tuskinpa kukaan on vielä ollut näin epämiellyttävässä tilanteessa.
Ahtaan solan alkaessa loppui vartioketju, ja minä jatkoin yksin matkaani. Tänne ei kuunvalo päässyt tunkeutumaan ja minä sain hapuilla eteenpäin. Hyvin hitaasti se kävi ja joka hetki odotin, milloin hulluuteni olisi saava sen lopun minkä se ansaitsi. Ratsastuksen tuottama kuumuus oli haihtunut ja paitani tuntui hartioista märältä ja kylmältä.
Äkkiä tunsin käden rinnallani ja ääni kysyi: »Tunnussana?»
»Immanuel», sanoin käheästi.
Silloin tarttuivat näkymättömät kädet käsivarsiini ja johtivat minut syvemmälle pimeyteen. Hetkeksi toivoni virisi. Tunnussana oli joka tapauksessa osoittautunut luotettavaksi, ja luolaan tulisin joka tapauksessa pääsemään.
Mitään en voinut nähdä, mutta arvasin, että olimme pysähtyneet sen sileän kallioseinän luo, joka kuten hyvin muistin, täytti vuorenonkalon oikean sivun. Ohjaajani hapuili jotain oikealla päin ja sitten tunsin että minua laahattiin jonkinlaiseen käytävään. Se oli niin ahdas, että kaksi ei voinut kulkea rinnakkain, ja niin matala, että köynnöskasvit ylhäältä tarttuivat hiuksiin. Jokin raksahti takanani, ikäänkuin näyttelyn sisäänkäytävän edessä oleva ristiportti.
Sitten aloimme kiivetä rappusia, yhä edelleen pilkkopimeässä, ja vihdoin kuului kumea kohina. Se oli varmastikin vuoreen katoava virta, ja ihmettelin, etten ollut kuullut sitä jo aikaisemmin. Äkkiä loisti sitten kuunsäde sisään, ja huomasin, että olimme nyt vuorensolassa, korkealla laakean kallion yläpuolella. Kuljimme kapean pengermän vasenta syrjää kunnes emme voineet päästä pitemmälle. Sitten teimme jotain kauheaa. Kuilun yli, joka tällä kohdalla oli kapeimmillaan, oli pantu kivilaatta. Syvällä, syvällä alhaalla näin kuunhohteessa kuohuvan vesipaljouden. Kivi oli siltanamme, ja vaikka minulla muuten on päätä, tunnustan tunteneeni huimausta, kun käännyimme menemään sen yli. Ehkäpä se oli leveämpi kuin minusta näytti, mutta joka tapauksessa seuralaisiani ei lainkaan pelottanut, vaan he menivät sitä kuin maantietä minun seuratessani sydän kurkussa. Kuilun toisella puolella minut ottivat vastaan uudet vahdit, jotka johtivat minut käytävään, mikä vei suoraan vuoren sydämmeen.