Virran kohina kuului kumeammin ja selvemmin aina tien käännösten mukaan. Pian näin valon pilkettä, mikä ei varmaankaan ollut kuusta lähtöisin. Se paisui kunnes äkkiä katto korkeni ja minä huomasin olevani tavattoman suuressa huoneessa. Niin korkea se oli, etten voinut erottaa kattoa, vaikka salia valaisivat ympäriinsä seiniin pistetyt soihdut ja suuri nuotio, joka paloi huoneen etäisimmässä osassa. Mutta kaikkein hämmästyttävintä oli vasemmalla sivulla, missä permanto katkesi muuttuen syväksi kuiluksi, ja luolan vasemman seinän muodosti vesiputous, joka syöksyi jostain korkeudesta pohjattoman kuiluun allamme. Soihdut ja tuli saivat leveän vesiryöpyn loistamaan ja säteilemään kuin Taivaan kaupungin portti. En koskaan elämässäni ole nähnyt ihmeellisempää ja vaikuttavampaa näkyä, se aivan salpasi henkeäni.
Kaksisataa miestä tai ehkä enemmänkin oli kokoontunut saliin, mutta niin suuri se oli, että he näyttivät vain pieneltä seuralta. He istuivat maassa piirissä, silmät kiinnitettyinä tuleen ja johonkin olentoon, joka oli heidän keskellään. Tulen loiste valaisi samaa vanhaa miestä, jonka kuukausi sitten tuona aamuna oli nähnyt, juuri kun hän oli luolaan menossa. Hän seisoi kuin jonkinlaisen hurmion vallassa, suorana kuin keihäs ja kädet ristissä rinnalla. Hänen hartioiltaan laskeutui hohtavan valkoinen vaippa, joka vyötäisten kohdalla oli kiinnitetty leveällä kultavanteella. Hänen hiuksensa oli ajeltu pois ja otsaan oli kiinnitetty kultalevy, jossa oli joitakin kaiverruksia.
»Kuka on tulija?» hän kysyi astuessani saliin.
»Inkulun sanatuoja», vastasin rohkeasti. »Itse hän tulee pian jäljessä seurassaan Henriques, valkoinen mies.»
Senjälkeen istuuduin piirin etäisimpään osaan ja jäin odottamaan tapahtumain jatkuvaa kehitystä. Huomasin, että naapurinani oli Mwanga, sama mies, jonka olin potkinut ulos puodista. Onneksi olin niin likainen, että hän tuskin saattoi tuntea minua, mutta käänsin joka tapauksessa kasvoni poispäin hänestä. Valo ja lämpö, veden kohina, ihmisten äänettömyys ja minun oma ruumillinen ja sielullinen jännitykseni — molemmat yhdessä vaikuttivat minuun niin, että tulin uneliaaksi ja olin aivan vaipua uneen.
XI.
ROOIRANDIN LUOLA.
Havahduin äkilliseen liikehtimiseen. Koko seura nousi ylös ja jokainen kohotti oikean kätensä otsalleen ja nosti sen sitten ilmaan. Veden kohinan yli kuului »Inkulu» nimen muminaa. Laputa astui saliin Henriquesin liikaten seuratessa. Ilmeisesti he eivät saattaneet epäillä läsnäoloani luolassa ja Laputa oli kuten aina järkkymättömän rauhallinen. Mutta Henriques oli väsyneen ja ärtyneen näköinen. Varmaankin juuri hän oli saanut ratsastaa ponyllani.
Vanha mies, jonka otaksuin olevan ylipapin, lähestyi Laputaa kädet koholla pään yläpuolella. Päästyään lähemmä hän pysähtyi ja Laputa polvistui hänen edessään. Pappi pani kätensä hänen päänsä päälle ja lausui muutamia sanoja, joita minä en voinut ymmärtää. Kaikki muistutti erästä kuvaa pyhäkoulukirjassani, jossa Samuel oli kruunaamassa Saulia Israelin kuninkaaksi. Olin kokonaan unohtanut oman vaarani ja olin paikan ja hetken majesteetillisen kauneuden lumoama — leiskuvat soihdut, viheriän veden välkkyvä seinä ja keskellä salia Laputan ja Käärmeen Vartijan korkeat haahmot, jotka tuntuivat nousseen jostain antiikin maailmoista.
Laputa irroitti leopardintaljan ja seisoi nyt aivan alastomana jalossa miehuudessaan. Pappi heitti joitakin yrttejä tuleen, josta nousi ohut savu kattoa kohti. Tunsin tuoksut Kirkcaplen rannalta, tuntui omituinen imelän ja katkeran sekainen haju, joka tunkeutui läpi luiden ja ytimien. Ja tulta kiersi nyt pappi ympyröissä, jotka laajenivat ja jälleen supistuivat, aivankuin Laputa oli tehnyt tuona keväisenä sunnuntai-iltana.