Jälleen istuuduimme maahan, kaikki muut paitsi Laputa ja pappi. Henriques oli kyyrysillään etummaisten joukossa, pienenä ja hintelänä rotevien villien vieressä. Keskellä piiriä seisoi Laputa kumartunein päin.
Sitten he alkoivat laulaa villiä hymniä, johon vähitellen kaikki yhtyivät. Vanha pappi puhui jotakin ja vastaus tuli julmassa musiikissa. Sanoja en voinut ymmärtää, sillä ne mahtoivat olla jotakin jo kauan sitten sammunutta kieltä.
Mutta laulu puhui omaa kieltään. Se kertoi muinaisaikaisista kuninkaista ja kovista taisteluista, komeista palatseista ja vankoista varustuksista, kuningattarista, jotka olivat valkoisia kuin norsunluu, kuolemasta ja elämästä, vihasta ja rakkaudesta, ilosta ja surusta. Se kertoi myöskin hirveistä asioista, salaisista kauhuista, jotka jo kauan olivat olleet maailmalle tuntemattomia. Noita juhlamenoja ei kukaan kafferi koskaan ollut sepittänyt. Ne olivat varmasti kulkeneet polvesta polveen aina Pappi Johanneksesta ja Saaban kuningattaresta saakka, tai hänestä, joka oli hallinnut Afrikassa aikojen alussa.
Tunsin suoranaista kauhua. Kaikkinielevä uteliaisuus ja nimittämätön kammo vallitsivat minua. Minun aikaisempi pelkoni oli hävinnyt. Nyt en enää peljännyt kafferien kiväärejä, vaan sitä taikuutta, johon Laputalla oli tunnussanat.
Laulu kuoleutui vähitellen, mutta yhä edelleen heitettiin tuleen yrttejä, kunnes savu nousi suurena pilvenä, jonka läpi vanha pappi häämötti hämäränä, mutta kunnioitusta herättävänä. Hänen äänensä kuului savupyörteistä kummallisena vastakohtana putouksen jyminälle, aivan samoin kuin uruissa avataan kesken matalia sointuja joku korkea rekisteri.
Hän teki Laputalle kysymyksiä, joihin vastattiin samalla kauniskaikuisella äänellä, jolla olin kuullut laivalla saarnattavan Kristuksen evankeliumia. Kieltä en ymmärtänyt, enkä luule naapurienikaan ymmärtäneen. Se oli jotain ikivanhaa pyhää kieltä — foinikian- tai saabankieltä, mitä liekään — joka on säilynyt Käärmeen uskonnollisissa menoissa.
Sitten seurasi hiljaisuus, jonka aikana tuli sammui ja savu pakeni pyörteinä putoukseen päin. Papin huulet liikkuivat kuin rukouksessa; Laputasta näin vain selän ja hänen paljaan päänsä.
Äkkiä kuului Käärmeen Vartijan hurmioitunut huuto: »Jumala on puhunut», hän sanoi. »Tie on valmistettu. Käärme palaa syntymissijoilleen.»
Eräs palvelija talutti esiin mustan, hiljaa määkivän vuohen. Vanha pappi leikkasi suurella, vanhanaikaisella veitsellä sen kaulan poikki ja keräsi veren kannuun. Osa siitä kaadettiin sitten tuleen, joka nyt paloi heikkona ja matalana.
»Samalla tavalla», pappi huusi, »tulee kuningas verellä sammuttamaan vihollistensa liedentulet.»