Hän piirsi verisen ristin Laputan otsaan ja hänen paljaaseen pintaansa.
»Täten annan minä sinulle sinetin», hän lausui »sinä Jumalan kansan pappi ja kuningas.»
Kannua kannettiin ympäri salia ja kaikki kokoontuneet kastoivat sormensa vereen ja tekivät merkin otsaansa. Siten sain minäkin uuden tahran otsaani entisten lisäksi.
»Jumalan kansan Pappi ja Kuningas», näin puhui ääni jälleen, minä kutsun sinua ottamaan vastaan Pappi Johanneksen perintöä. Hän oli Pappi ja Kuningas, kuningasten kuningas, hallitsijain hallitsija, koko maailman valtias. Kun hän astui korkeuksiin, jätti hän pojalleen Pyhän Käärmeen, olemaan Jumalan lahjana ja valitun kansan liiton merkkinä.»
Jatkoa en käsittänyt. Luulen että se sisälsi pitkän rivin kuninkaiden nimiä, jotka olivat kantaneet Käärmettä. En tuntenut niistä ainoatakaan, mutta lopussa olin kuulevinani nimen Chaka Hirmuinen, ja silloin muistin Arcollin kertomuksen.
Käärmeen Vartijalla oli nyt käsivarsillaan noin kaksi jalkaa pitkä ja yhden jalan levyinen norsunluulaatikko, jossa oli omituisia leikkauksia. Hän seisoi savu-uhrista jääneen tuhkan takana josta, huolimatta siihen kaadetusta verestä, vielä nousi ohuita savupilareita. Hän avasi laatikon ja otti siitä esiin jotain, joka heilui hänen kädessään kuin säkenöivä tulenliekki.
»Katsokaa Käärmettä», ja kaikki läsnäolevat — Laputaa lukuunottamatta mutta minä mukaanluettuna — kumarsivat kasvonsa maahan ja huusivat: Olv!
»Te, jotka olette katselleet Käärmettä», kuului ääni jälleen,; »Teidän yllänne lepää vaitiolon ja rauhan lupaus. Yhtään verta te ette saa vuodattaa, ei ihmisestä eikä eläimestä, yhtään lihaa te ette saa nauttia, kunnes teidät vapautetaan tästä lupauksesta. Tästä puoliyön hetkestä seuraavan päivän auringonnousuun saakka te olette sidotut Jumalan nimessä. Ken valan rikkoo, hänen ylitsensä on lankeava kirous. Veri on kuivuva hänen suonissaan ja liha on kuivettuva hänen luittensa ympärillä. Hän on oleva rauhaton ja kirottu, henkeen ja vereen ovat Käärmeen Kostajat häntä vainoavat. Valitse, minun kansani, lupaus sitoo sinut.»
Koko ajan me olimme kaikki olleet painuneina kasvoillemme, ja nyt kohosi voimakas suostumuksen huuto. Kohotin hieman päätäni nähdäkseni mitä nyt olisi tapahtuva.
Pappi nosti suuren ketjun niin korkealle, että se loisteli hänen päänsä päällä kuin verenpunainen gloria. En koskaan ole nähnyt tämänkaltaista koristetta, ja luulen, että tuskinpa sellaista on vielä ollut olemassa. Myöhemmin sain sen käsiini ja saatoin tyystin tarkastaa sitä, nyt näin siitä vain vilahduksen. Siinä oli viisikymmentä rubiinia, suurin niistä kyyhkysen munan kokoinen, pienin peukalonpään kokoinen. Niiden muoto oli soikea, molemmilta puolilta hiottu ja kaikkiin niihin oli kaiverrettu joitakin kirjaimia. Ehkä tämä vähensi niiden arvoa jalokivinä, mutta vaikka nämä merkit olisi otettu pois ja kivet hiottu faseteille, niin kuitenkin olisivat nämä rubiinit olleet maailman kaikkein jaloimmat. En ollut mikään jalokivikauppias, enkä tuntenut niiden raha-arvoa, mutta niin paljon ymmärsin, että sen täytyi olla korkeampi kuin mitä yleensä tähän saakka on voitu aavistaakaan. Ketjun molemmissa päissä oli suuri helmi ja kultainen solki. Unohdin kokonaan vaarallisen tilani, niin valtoihinsa sai koriste minut. Se että minä, David Crawfurd, 19-vuotias apulaiskaupanhoitaja afrikalaisessa kylässä, saisin nähdä aarteen, jollaista ei mikään portugalilainen seikkailija ollut onnistunut saavuttamaan, tuntui minusta käsittämättömältä. Tuossa, ikäänkuin savukiehkuroissa leijuen, oli diadeemi, joka ehkä joskus muinaisina aikoina on saattanut koristaa itsensä Saaban kuningattaren otsaa.