Kun pappi kohotti käätyjä, valtasi seuran mahtava liikutus. Otsat nousivat tuhkasta, ja katseet kohotettiin nöyrästi kunnioittavina, ja rukoilevia puistattivat nyyhkytykset. Tällä hetkellä ymmärsin jotain Afrikan salaisuudesta, Pappi Johanneksen keisarikunnasta ja Chakan voitoista.
»Jumalan nimeen», kuului ääni, »minä luovutan Johanneksen perijälle
Johanneksen Käärmeen.»
Laputa otti kaulaketjun ja kietoi sen kahteen kierrokseen kaulansa ympäri, niin että solki jäi riippumaan rinnalle. Tilanne oli muuttunut. Pappi polvistui nyt hänen eteensä ja otti vastaan hänen kätensä päänsä päälle. Tunsin tällä hetkellä selkeästi, että Jumala huolimatta kaikesta tasa-arvoisuudesta oli määrännyt muutamat ihmisistä olemaan kuninkaita ja toiset palvelemaan. Tuossa seisoi Laputa sellaisena kuin hän tuli maailmaan. Rubiinit tummenivat hänen hohtavaa ihoaan vasten, mutta loistivat kuitenkin edelleen hillityllä valolla. Verenpunaisen ketjun yllä kohosivat hänen kasvonsa, itsetietoisen ylpeät kuin roomalaisen keisarin. Vain hänen suurissa silmissään päilyi polttava tuli, kun hän katseli alamaisiaan.
»Johanneksen perijänä», hän sanoi, »seison teidän edessänne pappina ja kuninkaana. Minun valtakuntani tulee huomenna. Tänään olen pappi, Jumalan ja kansani välimies.»
Hän rukoili — rukoili tavalla, jollaista en koskaan ennen ole kuullut — ja Israelin Jumalaa. Hän ei osoittanut rukouksiaan millekään pakanalliselle epäjumalalle, vaan samalle Jumalalle, jonka puoleen hän niin usein kristillisissä kirkoissa oli kääntynyt. Tunsin paikkoja Esaiaksesta, Psalttarista ja Evankeliumeista, ja varsinkin Ilmestyskirjan kahdesta viimeisestä luvusta. Hän pyysi, että Jumala antaisi hänen kansansa synnit anteeksi ja uudistaisi sen liiton, jonka hän oli tehnyt Siionin kanssa. Hämmästyneenä kuuntelin, kuinka johtaja vihki nämä villit Kristuksen lempeään oppiin. Hurmion hetkellä on helppo pettää itseään, enkä epäillyt hänen vilpittömyyttään. Tunsin hänen sisimpänsä, joka oli täynnä hillitsemättömän villiä pakanuutta. Tiesin, että hänen tarkoituksensa oli upottaa tämä maa vereen. Mutta tiesin myöskin, että tehtävä oli hänestä pyhä, ja että hän uskoi taistelussa olevan mukanaan kaikki taivaan joukot.
»Heikoille Sinä olet ollut väkevyys», ääni lausui, »turva myrskyssä, viihdytys tuskissa.»
Kuuntelin kuin noiduttuna hänen rukoustaan. Vanhat tutut sanat kouluajoiltani Kirkcaplessa kaikuivat jälleen korvissani. Toisinaan hänen äänenpainonsa muistutti aivan isäni ääntä, ja kun suljin silmäni, saatoin luulla jälleen olevani lapsi. Niin paljon hän oli oppinut papillisesta kutsumuksestaan. Mitäpä kaikki ne kunnon ihmiset, jotka siellä kotimaassa olivat kirkoissa ja saleissa olleet hänen ihailevia kuulijoitaan, olisivatkaan ajatelleet, jos he olisivat saaneet nähdä hänet tässä tilaisuudessa. Mutta hänen rukouksessaan oli enemmänkin kuin pyyntöä Jumalalta. Siinä kulki ikäänkuin pohjavirtana ylimielinen ylpeys, miehen ylpeys, jonka edessä Kaikkivaltias on vain toinen ja suurempi hallitsijain Hallitsija. Hän rukoili enemmän liittolaisena kuin alamaisena. Tunsin omituista liikutusta, puoleksi pelkoa puoleksi osanottoa. Vaistosin jälleen selvästi, että muutamat ihmiset ovat syntyneet kuninkaiksi.
Rukous loppui siunaukseen. Sen jälkeen hän otti päälleen leopardintaljan ja kilven käteensä. Nyt hän oli enemmän kuningas kuin pappi, enemmän barbaari kuin kristitty. Ja nyt hän alkoi puhua kuninkaana.
Olinhan kuullut hänen puhuvan ja pidin silloin hänen ääntänsä ihmeellisimpänä mitä olen kuullut. Mutta tässä korkealle kaartuvassa salissa kaksinkertaistui sen taikavoima. Hän vaikutti kuulijainsa sieluihin aivan kuten halusi. Hän herätteli heissä yhtä helposti ylpeyden ja ilon tunteita kuin vihan ja raivon. Milloin istuivat kuulijat hiljaa henkeään pidättäen, milloin kaikui sali heidän villeistä suosionosoituksistaan. Muistan kerran huomanneeni, että naapurini Mwangan kasvot olivat kyynelistä aivan märät.
Laputa puhui Pappi Johanneksen suuruudesta ja monista muista kuninkaista, joita en tuntenut. Hän kuvasi sankariaikaa, jolloin jokainen hänen heimonsa jäsen oli soturi ja sankari, jolloin seudulla oli rikkaita kraaleja, jotka valkoinen mies sitten oli häväissyt, ja jolloin karja vaelsi tuhantisena kukkuloilla. Sitten hän kertoi valkoisten konnantöistä, maasta joka oli anastettu omistajiltaan, epäoikeudenmukaisista laeista, jotka pakottivat etiopialaiset halveksittuun orjan asemaan, pilkallisesti osoittavista sormista ja ivailevista sanoista.