Jos puhujan tehtävä yleensä on herättää kuulijainsa intohimoja, niin varmaan oli Laputa etevin puhuja mitä maa on päällään kantanut.
»Mitä hyvää on valkoinen mies tehnyt teille?» hän huusi. »Kurjaa sivistystä hän on antanut teille. Sivistystä, joka on imenyt teistä kaiken ydinmehun. Väärän uskonnon, joka tahtoo pakottaa teidät orjan kahleisiin. Te, maan entiset herrat, olette nyt sortajain palvelijoita. Ja kuitenkin on sortajia vain harvoja ja sisimmässään he pelkäävät teitä. He elävät yltäkylläisyydessä kaupungeissaan, mutta heidän silmänsä ovat levottomina suunnattuina oveen, ettei vihollinen voisi heitä yllättää.»
Mutta en koetakaan proosallisilla sanoilla toistaa tuota ihmeellistä kaunopuheisuutta. Lauseparsia, joita kuulijat tunsivat lähetyskokouksista, esiintyi puheessa, mutta ei valkoisten oppien muodossa, vaan Jumalan sanomina omalle kansalleen. Laputalla oli avain salaisuuksiin ja hän puhui selvästi. Hän lopetti puheensa kuvaamalla sortajain kukistumista ja sitä kultaista aikaa, mikä sitten seuraisi ennen sorretuille. Uusi Etiopian valtakunta oli syntyvä, niin mahtava, että valkoinen mies tulisi kaikkialla vapisemaan sen nimen edessä, niin oikeudenmukainen, että sen suojassa jokainen saisi elää rauhassa ja onnessa.
Oikeastaan kai minun vereni olisi pitänyt kuohua kuullessani tällaista maanpetoksellista puhetta. Häpeä tunnustaa, ettei näin ollut laita. Olin täydellisesti tuon ihmeellisen miehen lumoissa. Kun muut huusivat suosiotaan, huusin minä mukana. Olin proselyytti, jos niin voi sanoa, ainoastaan kiihtyneiden tunteiden puhuessa, aivojen ja järjen kokonaan nukkuessa. Sisässäni kuohui mieletön toivo kuulua Laputan joukkoon. Tai oikeammin sanoen, halusin sellaista johtajaa, joka niin voi hallita alaisiaan kuin tämä mies. Olen kai jo kerran ennen sanonut, että minusta tulisi varmasti hyvä sotilas.
Kun Laputa oli päättänyt puheensa, syntyi syvä hiljaisuus. Kuulijat istuivat kuin uneen uuvutettuina, silmät suunnattuina kuninkaaseensa. Hermot olivat äärimmilleen jännittyneet ja kuvitusvoima hehkuva. Minun itsenikin täytyi kamppailla lumousta vastaan, joka oli vallannut minut samoin kuin yksinkertaisimman alkuasukkaan. Pakotin itseni katsomaan muiden kasvoja, vesiputousta, soihtuja. Vihdoin silmieni osuessa Henriquesiin, haihtui noituus. Hän oli ainakin yksi, johon ei puhe ollut vaikuttanut. Näin hänen ahmivan himokkaan katseensa olevan kiinnitettynä rubiineihin. Mielessäni vilahti ajatus, että Laputalla oli vihollinen omassa leirissään, tuon kallisarvoisen pyhän esineen tavoittelija, jonka ihailulla ei ollut mitään yhteyttä hurskauden kanssa.
Tämän jälkeen muistan, että etummaisissa riveissä syntyi liikettä. Päälliköt olivat valmiita antamaan uskollisuudenvalan. Laputa otti ketjun kaulaltaan ja huusi Jumalan todistajaksi, että hän ei tulisi kietomaan sitä kaulaansa, ennenkuin oli johtanut kansansa voittoon. Senjälkeen astuivat esiin päälliköt toinen toisensa jälkeen ja vannoivat uskollisuutta otsa norsunluulipasta vasten. Tällaista eri rotujen kokoelmaa ei varmaankaan koskaan vielä ole nähty. Joukossa oli rotevia zuluja ja scvazeja hiusrenkaineen ja liehuvine sulkineen. Oli miehiä pohjoisesta raskaine pronssivitjoineen kaulassa ja pohkeissa: miehiä, joiden korvien ja nenien läpi oli pistetty siipisulkia; miehiä, joiden päät oli ajettu sileiksi ja toisia, joiden hiukset olivat omituisilla palmikoilla: muutamien ruumiit olivat kokonaan tai lähes kokonaan alastomat ja toisia joiden ruumiit olivat koristetut taljoilla ja kaulanauhoilla. Muutamilla oli vaaleampi ihonväri, kun taas jotkut olivat pikimustia, toisilla oli latteat neekerikasvot, toisilla taas kapeat arabialaiset kasvot esiinpistävine sieraimineen. Mutta kaikki olivat saman villin uskonkiihkon vallassa. He olivat tosin vannoneet olevansa vuodattamatta verta parina ensimmäisenä päivänä, mutta heidän silmistään ja hamuilevista käsistään näki, että heillä oli tarkoituksena myöhemmin korvata vahinko.
Olin parin tunnin ajan elänyt kuin unien maassa, mutta nyt palasin äkkiä todellisuuteen, sillä huomasin, että pian oli tuleva minun vuoroni vannoa vala. Olin äärimmäisessä rivissä ja sangen lähellä sisäänkäytävää, niin että minun vuoroni tulisi varmaan viimeisenä. Ratkaiseva hetki läheni, ja tiesin joutuvani paljastetuksi, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä valasta.
Luulen nyt ensimmäistä kertaa päässeeni selvyyteen, mikä vaara minua uhkasi. Aikaisemmin olivat omituiset juhlamenot niin kiinnittäneet mieltäni, että olin unohtanut kaiken muun. Nyt seurasi vastavaikutus ja vavisten odotin lähestyvää kostoa. Tällä hetkellä tunsin elämäni hirvittävimmän kauhuntunteen. Minulla oli vielä paljon kestettävänä, mutta silloin myöhemmin olivat aistini ikäänkuin turtuneet. Nyt sitävastoin olivat aistini ammollaan kaikesta näkemästäni ja kuulemastani ja tunteeni olivat herkimmilleen kiihtyneet. Kaikki jäseneni vapisivat kun Mwanga astui esiin. Luola keinui silmissäni, näin kaikki päät moninkertaistuneina, ja käsitin vain hämärästi, että naapurini palasi vannomasta.
Ellen olisi pelännyt Laputaa vähemmän kuin naapureitani, ei mikään olisi saanut minua esiin. He saattoivat repiä minut kappaleiksi, mutta hänelle oli vala peruuttamaton ja loukkaamaton. Horjuen nousin ja vaapuin eteenpäin. Katseeni oli suunnattuna norsunluulippaaseen, joka tanssi silmissäni ja lopuksi se hävisi.
Äkkiä kuulin äänen — Henriquesin äänen — huutavan: »Jumalan tähden, urkkija.» Joku tarttui minua kurkusta, mutta en tehnyt vastarintaa — olin ehtinyt sen asteen yli.