Kaulani vapautettiin ja sensijaan sidottiin käteni selän taakse. Minä olin mahtanut seistä siinä kuin muissa maailmoissa oleva, narrimainen hymy huulilla, irtipäästettyjen pahojenhenkien raivotessa ympärilläni. Minusta tuntui kuin olisin kuullut Laputan äänen sanovan: »sehän on meidän kauppamiehemme.» Laputan kasvot oli ainoa mitä näin ja ne olivat järkkymättömän tyynet. Saattoi olla, että hänen huuliensa yllä leijui ilakoivan hymyn häivähdys.
Miljoonat kädet tuntuivat tarttuvan minuun ja musertavan minut, mutta melun yllä kaikui korviini tiukat komennussanat.
Sitten menin tainnuksiin.
XII.
SANOMA KAPTEENI ARCOLLILTA.
Joskus olen lukenut miehestä, joka yksinomaan tuhansien käsien lakkaamatta toistuvasta kosketuksesta lopuksi meni murskaksi. Hänen murhaajansa eivät olleet kovakätisiä, mutta heidän hellittämättömyytensä tuotti lopuksi kuoleman tuolle uhrille. En luule, että minua suoranaisesti pahoinpideltiin luolassa. Minut varmasti sidottiin ja kannettiin ulos sekä jätettiin vartioiden haltuun. Mutta sittenkin tuntui minusta, kun heräsin tajuttomuudesta, kuin minua olisi julmasti piesty ja lyöty joka paikkaan. Kireät nahkaremmit hankasivat ranteitani, nilkkojani ja hartioitani, ja kuitenkin johtui tästä vain osa kärsimyksistäni. Yhtä hyvin saattaisi joutua jonkun villieläimen raadeltavaksi kuin kafferijoukon käsiin. He itse ovat erittäin tunteettomia kaikelle kivulle — olen itse kerran nähnyt zulun seisovan hehkuvalla raudalla aivan huomaamattaan, kunnes tunsi palaneen nahkansa hajua. Kuinka tahansa, niin joka tapauksessa tuntui minusta tultuani sidotuksi kafferien käsillä ja kannetuksi kafferien hartioilla, kuin olisin ottanut osaa villien härkien tappeluun.
Makasin aivan hiljaa ja katselin kuuta. Minut oli viety erään metsikön reunaan ja kaikkialla ympärillä hääräsi joukkoja valmistautuessaan marssikuntoon. Varmaankin kaikki tietävät, millä tavoin alkuasukas loruilee ja puhua pälpättää ollessaan pienimmässäkin hommassa. Kun kaikki nyt tapahtui syvän äänettömyyden vallitessa, oli se vain varma todistus Laputan raudanlujasta hallituksesta. Kuulin vain hevosten jalkojen töminää ja kärryjen kolinaa, kun he liikkuivat tiellä, joskus kiirehtivää kuiskutusta ja silloin tällöin kuului joku terävämpi komennussana.
Jos joku tämän lukijoista arvelee, ettei ole mitään erityisen epämiellyttävää maata sidottuna, niin koetelkoon itse. Jättäytyköön hän yksin saamatta tilaisuutta liikuttaa kättä tai jalkaa, ja puolen tunnin kuluttua hän jo on huutava apua. Voimattomuuden tunne oli aivan tukehduttaa minut, ja minusta tuntui kuin makaisin haudattuna, sen sijaan että ylläni kaartui taivas ja yötuuli leyhkäili kasvoillani. Koetin huutaa, mutta sain suustani vain heikosti pihisevän äänen. Aivoissani alkoi pyöriä, ja kun katsoin kuuta, huomasin, että sekin seurasi tahdissa mukana. Olin nääntyä ahdistukseen. Laitani oli kovin huonosti.
Oikeastaan se oli Mwanga, joka pelasti minut tulemasta hulluksi. Hänet oli pantu vahtimaan minua ja hän alotti palveluksensa kolhaisemalla minua kovasti rintaan. Kierähdin ruohikoisella rinteellä muutaman kerran. Musta elukka istahti sitten viereeni ja pisti minua pyssynpiipulla.
»Halloo, baas», hän sanoi englanniksi murtaen. »Kerran te ajoitte minut ulos puodistanne ja kohtelitte minua kuin koiraa. Nyt on Mwangan vuoro. Nyt te olette Mwangan koira ja pian hän pieksää teidät hengiltä.»