Ajatukseni olivat synkät. Kaikki oli mennyt laskujeni mukaan, mutta kylmäverisyyteni oli kuin poispuhallettu, eikä minulla ollut enää mitään luottamusta pelastumiseeni Letaban luona. Mitä Inandan Kraaliin tulee, ajattelin sitä peittämättömällä kauhulla. Edellisenä yönä jo olin saanut silmätä pimeyteen, joka hirvitti minua. Minkälaista osaa saisinkaan näytellä tulevassa puhdistusjuhlassa? Varmaankin hyvin tunnetun syntipukin osaa. Ruumiilliset tuskani olivat kuitenkin tällä hetkellä ehkä vielä raskaammat kestää kuin henkinen masennukseni. Tunsin itseni aivan väsymyksen murtamaksi ja päätäni pakotti hirveästi. Emme olleet matkanneet vielä pitkälti, kun luulin katkeavani. Hevoseni juoksi epätasaista ravia, laimeasti sanottuna, — tuntui aivan kuin olisin ollut kidutustuolissa. Muistin että Ranskan Konventin aikoina kuljetettiin vankeja tällä tavalla ja ymmärsin miltä heistä mahtoi tuntua. Kun kuulen kerrottavan jostakusta, joka on suorittanut urhean teon, haluan aina tietää, missä määrin kyseessäoleva henkilö sillä hetkellä on ruumiillisesti voimissaan. Tällä seikalla on näet minun mielestäni suuri vaikutus mielen rohkeuteen, ja vasta niitä, jotka ruumiillisten kärsimysten alaisina suunnittelevat ja suorittavat sankaritekoja, saatan kunnioittaa urheina miehinä. Itselläni ei tällä hetkellä ollut enemmän rohkeutta kuin kananpojalla, laahautuessani siinä Mwangan vieressä eteenpäin. Toivoin melkein, että hän jälleen alkaisi solvata minua jollain tavoin, niin että saisin jotain ajankulua, mutta hän pysyi itsepäisesti aivan vaiti. Hän oli yrmeä, ja luulen että hän hieman pelkäsi minua.
Kun aurinko nousi, saatoin paremmin tarkastella joukkoja ympärilläni. En väitä, että arvaan oikein, mutta luulen että heitä ei saattanut olla kahtakymmentätuhatta vähempää. Jokainen mies oli parhaassa ijässä ja jokainen oli varustettu hyvällä kiväärillä ja miekalla. Mukana ei ollut lainkaan vanhanaikaisia norsupyssyjä, jollaisia olen nähnyt kafferikraaleissa, vaan kaikki olivat hienoja mauserkiväärejä, ja miehet kantoivat niitä tavalla, joka näytti, että he osasivat taidon. Monen kuukauden harjoitus oli varmasti ollut kaiken tämän edellä, ja ihaillen ihmettelin jälleen sitä miestä, joka oli kyennyt kaiken tämän aikaansaamaan. Tykkejä en nähnyt, ja sekin ainoa kuormavaunu, joka oli mukana, oli muonitusta varten. Ei edetty suorissa riveissä vanhan mallin mukaan. Noin kolmasosa joukoista oli ratsain ja tämä muodosti keskuksen. Molemmilla sivustoilla levisi jalkaväki melko laajalle ulospäin, mutta kaikessa epäjärjestyksessä näytti olevan järjestelmää, sillä tiheässä metsässä olisivat tiiviisti suljetut rivit olleet mahdottomat. Joka tapauksessa pysyivät joukot koossa erinomaisesti, ja kun rupesimme nousemaan erästä rinnettä, tuntui koko armeija liikkuvan yhdellä kertaa. Huomasin olevani keskustan jälkijoukoissa, mutta toisinaan jonkun korkeamman paikan päälle päästyämme saatoin selvästi nähdä etummaisetkin joukot. Laputaa, joka ratsasti arvatenkin aivan etupäässä, en voinut nähdä, mutta aivan joukkojen keskessä havaitsin vanhan papin, Käärmeen Vartijan, aarteineen, jota hän kantoi vankan vartioston ympäröimänä eräänlaisilla paareilla, joita portugalilaiset nimittävät machilaksi. Papin vieressä ratsasti valkoinen mies, Henriques. En voinut ymmärtää, kuinka Laputa saattoi luottaa tuohon mieheen. En ollut unohtanut hänen kasvojensa ilmettä, kun hän näki rubiinit. Ehkäpä saisin kuitenkin portugalilaisesta hänen roistomaisten vaikuttimiensa vuoksi liittolaisen itselleni.
Päättäen auringon asemasta oli kello kymmenen, kun me sivuutimme Umvelosin ja jatkoimme matkaa pitkin Labongon vasenta rantaa. Kaupassa ei ollut paljoa ryöstämistä, mutta silti kafferit syöksyivät sen kimppuun ja kiskoivat irti kaiken puuaineen polttopuiksi. Minut valtasi perin omituinen tunne nähdessäni sen aterian jätteiden, jonka olin tarjonnut Laputalle, nyt sujuvan kafferien suihin. Ajattelin niitä pitkiä aurinkoisia päiviä, joita olin istunut kiertävässä puodissani, ja hollantilaisten farmarien käyntejä ostoksilla. Nyt olivat he kaikki vainajia ja itse olin matkalla kohti samaa kohtaloa.
Pian näkyi vuoriston siintävä ketju lännessä, ja saatoin nähdä Pikku Labongon laskun häämöittävän. Ajattelin, mahtoiko Arcoll miehineen todella olla siellä, meitä odottamassa. Tällä hetkellä tunsin itseni niin kurjaksi, että lakkasin ajattelemasta tulevaisuutta. Viimeksi olin syönyt seitsemäntoista tuntia sitten, ja olin pyörtyä unenkin puutteessa. Jäseniäni pakotti niin ankarasti, että olisin saattanut itkeä kivusta kuin lapsi. Kaikki tämä yhtyneenä hermojeni ylirasitukseen teki, että en saattanut kestää enempää, ja ellei juuri olisi annettu pysähdysmerkkiä, olisin jälleen vaipunut tainnoksiin. Mutta päivällisaikaan, sitten kun olimme menneet Blaauwildebeestefonteinista tulevan tien yli Portugalin alueen rajan yli, saavuimme leveän, mutta matalan kaalaamon kohdalle Pikku Labongossa. Kaffereilla on tapana levätä tähän aikaa ja nyt leiriydyttiin joen rannalle.
Voin vieläkin tuntea kuuman maan ja raikkaan veden tuoksun, kun hevoseni nousi ylös rantapengertä. Senjälkeen tuntui sieraimissani sytytettyjen nuotioiden savu. Ijäisyys tuntui kuluvan, ennenkuin köydet jalkojeni ympäriltä irroitettiin, ja minä sain paneutua pitkäkseni maahan. Makasin kuin tukki ja nukuin kymmenessä sekunnissa.
Kaksi tuntia myöhemmin heräsin virkistyneenä, mutta viiltävää nälkää tuntien. Jälleen olivat polveni ja nilkkani sidotut, mutta pahin jäykkyys oli kuitenkin hävinnyt unen aikana. Kaikki alkuasukkaat istuivat ryhmissä nuotioiden ympärillä, mutta kukaan ei lähestynyt minua. Tämä yksinäisyys ei kuitenkaan antanut mitään tilaisuutta pakenemiseen. Siitä tulin vakuutetuksi, riuhtaistessani siteitäni turhaan. Kun joka tapauksessa halusin jotain syötävää, huusin Mwangaa, mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Ainoa mihin saatoin ryhtyä oli, että kierittäydyin pahimmasta auringonpaahteesta erään pensaan varjoon.
Muuan kafferi oli pensaan toisella puolella, ja näytti irvistävän minulle. Hitaasti hän siirtyi minun puolelleni ja seisoi nyt katsellen minua ilmeisellä mielenkiinnolla.
»Jumalan tähden, hanki minulle vähän syötävää», sanoin. »Kyllä, baas», kuului vastaus, minkä jälkeen hän katosi palatakseen kohta mukanaan kuumalla jauhopuurolla täytetty puukulho sekä astia, jossa oli vettä.
Kun en voinut käyttää käsiäni, kafferi syötti minua veitsensä terällä. Sellainen suolaton puuro ilman maitoa ei ole mitään herkkua, mutta summattomaan nälkääni olisin syönyt sitä vaikka sammiollisen.
Vähitellen huomasin, että kafferilla oli jotain sanomista minulle.
Syöttäessään minua hän alkoikin puhua minulle hiljaa englanninkielellä.