»Baas», hän sanoi, »minä tulen Ratitswanin luota ja minulla on teille sanoma häneltä.»
Ymmärsin, että Ratitswan täytyi olla alkuasukkaitten käyttämä nimitys
Arcollista. Kenkään muu ei saattanut lähettää minulle sanomaa.
»Ratitswan sanoo», hän jatkoi, »että teidän on oltava varuillanne Dupreen kaalamon luona. Itse pysyttelen teidän läheisyydessänne ja katkaisen siteenne, ja sitten kun Ratitswan alkaa ampua, on teidän uitava yli.»
Nämä uutiset nostivat taakan hartioiltani. Näinollen oli Colin saapunut perille ja ystäväni olivat valmiit vapauttamaan minut. Niin helposti tulee lohdutetuksi yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, että mieleni kääntyi nyt mustimmasta epätoivosta riemulliseen toivorikkauteen. Pidin jo pelastustani aivan varmana ja koko kapinaa tyhjiin rauenneena. Ajatuksissani näin aarteet käsissäni ja tunsin jo kuinka jalkani oli Henriquesin niskalla.
»En tiedä nimeäsi», sanoin kafferille, »mutta sinä olet hyvä mies. Kun kaikki tämä on ohitse, en ole unohtava sinua.»
»Minulla on vielä kirjallinen sanoma baasille», hän vastasi. »Se on kirjoitettu jollakin vieraalla kielellä. Kääntäkää päänne pensaaseen päin ja katsokaa, minä pidän paperia kulhon sisässä, jotta voitte lukea sen.»
Tein työtä käskettyä ja näin likaisen puoliarkin suuruisen paperipalan, jossa oli kafferin peukalon jättämät jäljet. Sille oli kirjoitettu joitakin sanoja Wardlawin käsialalla ja — kuvaavaa miehelle — latinaksi, mikä ei ollut niinkään hullumpi salakieleksi. Luin seuraavaa: »Henricus de Letaba transeunda apud Duprei vada jam nos certiores fecit.» (= Henriques on jo kertonut meille ylimenosta Dupreen kaalamon luona).
Olin näinollen arvannut oikein. Henriques oli alkuasukkaiden asian petturi. Arcollin sanoma oli antanut minulle uutta rohkeutta, mutta Wardlawin tieto antoi minulle erittäin arvokasta lisävalaistusta. Kaduin, etten ollut aina omistanut koulumestarille täyttä oikeutta. Hän ei ollut turhanpäiten kotoisin Aberdeenista.
Kysyin kafferilta, kuinka pitkä matka oli Dupreen kaalamolle ja sain tietää, että sinne oli kolmen tunnin marssi. Heti pimeän tultua pitäisi meidän jo olla siellä. Hän oli saanut määräyksen ratsastaa minun vierelläni Mwangan asemasta, joka ei ollut halukas tähän toimeen. Kuinka hän oli järjestänyt tämän, en tiedä, mutta Arcollin miehillä on oma tapa saada tahtonsa läpi. Hän lupasi vapauttaa minut heti kun ensimmäinen laukaus kuuluisi. Siihen mennessä hänen täytyi epäluulojen välttämiseksi pysytellä hieman etäämpänä.
On olemassa kertomus eräästä kuningas Arthurin ritarista — Sir Percivalista muistaakseni — että hän kerran ratsastaessaan metsän läpi tapasi leijonan taistelussa käärmeen kanssa. Hän veti esiin miekkansa ja auttoi leijonaa, koska käärme oli vihattavampi noista kahdesta. Minusta esitti Laputa nyt leijonaa ja Henriques käärmettä, ja viihtymättä kummankaan kanssa erikoisesti tahdoin kuitenkin mieluummin saada käärmeen pois pelistä. Hän oli ryhtynyt peliin yksinomaan rubiinien vuoksi, mitään muuta hän ei koskaan ollut halunnut. Nyt hän oli jollain tavalla päässyt perille Arcollin suunnitelmista ja oli heti lähettänyt hänelle varoituksen, toivoen voivansa hävitä yleisessä seka-melskassa Letaban luona siinä tapauksessa, että Laputan joukot hajoitettaisiin. Jos hänen onnistuisi saada rubiiniketju haltuunsa ja paeta Lebombon yli Mozambiqueen, olisi kapina hänelle senjälkeen aivan yhdentekevä. Enempää ajattelematta päätin paikalla, että tämä ei saisi hänelle onnistua — vaikkakaan en vielä tiennyt, kuinka minun olisi meneteltävä. Jos minulla vain olisi ollut pistooli, olisin ampunut hänet, mutta minullahan ei ollut mitään asetta. Minun oli mahdoton varottaa Laputaa, sillä vaikka minua uskottaisiinkin, vahvistaisi se vain minun kohtaloni. Laputan täytyi päästä Dupreen kaalamolle, siinä oli minun ainoa pelastusmahdollisuuteni, mutta yhtä varmasti minun täytyi keksiä joku keino portugalilaisen paljastamiseksi.