Emme uskaltaneet mennä kukkuloiden yli, vaan menimme suoraan lähimpään ihmisasuntoon, erääseen maakartanoon vähän matkan päässä sisämaahan päin, ja kun pääsimme sinne, heittäydyimme erään niitynveräjän viereen lepäämään.
»Olen kadottanut lyhtyni», Tam sanoi, »Sinä kelvoton musta peto.
Odotapa kun kerkiän puhua hommistasi kotona.»
»Siitä ei tule mitään», sanoi Archie varmasti. »Asiain näinollen hän ei tiedä mitään meistä, eikä voi kostaa meille millään tavalla. Mutta jos hän jollain tavalla tietää, keitä me olemme, niin hän varmasti murhaa meidät.»
Archie vaati meitä antamaan vaitiololupauksen, minkä me hyvin mielellämme teimme, koska katsoimme, että hän oli aivan oikeassa. Sitten etsimme maantien ja suuntasimme kulkumme kohti Kirkcaplea, kotiintulon pelon vähitellen hälventäessä pelkoamme tuntematonta mustaa miestä kohtaan. Kiihoittuneessa mielentilassamme unohdimme Archie ja minä kokonaan, että hattumme lepäsivät erään pensaan alla kukkuloilla.
Kohtalo oli määrännyt, että meidän kepposemme ei jäänyt huomaamatta. Huono onnemme tahtoi, että mr Murdochin piti saada pahoja vatsavaivoja heti toisen virren jälkeen ja seurakunta oli nopeasti hajaantunut. Äitini oli odottanut minua uloskäytävän luona ja kun minua ei kuulunut, hän oli mennyt hakemaan minua lehteriltä. Näin tuli totuus päivänvaloon, ja vaikkapa olisin tehnyt vain hiljaisen kävelymatkan kallioille olisi luvaton poissaoloni tullut rangaistuksi. Kun tähän lisäksi tuli, että saavuin kotiin naarmuja kasvoissa, hatutta ja monia repeämiä parhaissa housuissani, niin voidaan helposti käsittää äidin tunteet. Sain muutamia tuntuvia läimäyksiä ja sitten minut pantiin vuoteeseen ja luvattiin oikein loistorangaistus heti kun isä tulisi kotiin.
Seuraavana päivänä ennen aamiaista oli isä kotona ja sain nyt kunnollisen selkäsaunan. Sitten läksin kouluun tavanmukainen maanantai-alakuloisuus mielessä, jota vahvistivat lisäksi hellät, pakottavat jäsenet. Alakadun kulmassa kohtasin Archien tähystämässä eräisiin ajoneuvoihin, jotka tulivat katua alas. Vaunuissa istui kaksi miestä, nim. Vapaakirkon pastori — hän oli nainut rikkaasti ja saattoi pitää hevosta — joka kyyditsi eilistä mustaa saarnamiestä. Kipasimme Archien kanssa äkkiä erään aitauksen taa, mistä täydessä turvassa saatoimme heittää viimeisen silmäyksen viholliseemme. Hän oli pappispuvussa, jotapaitsi hänen päällään oli paksut turkit ja vieressä upouusi keltainen nahkalaukku. Hän puhui kovalla äänellä, kun ajoneuvot ajoivat ohitsemme ja Vapaakirkon pastori kuunteli tarkkaavaisesti. Kuulin hänen syvällä äänellään puhuvan jotain »Jumalan hengen vaikutuksista tällä paikkakunnalla». Mutta minkä erikoisesti panin merkille — ja tämä huomio pani minut unohtamaan yksin pakottavat takamuksenikin — oli, että hänen toinen silmänsä oli pahoin ajettunut ja toisen posken päällä oli kaksi laastariliuskaa ristissä.
II.
ONNEA ETSIMÄÄN.
Tässä vaatimattomassa kertomuksessani esiintyy enemmän kuin kylliksi merkillisiä tapahtumia ennenkuin loppuun on päästy, jotta minun sallittaneen tässä poiketa aivan arkipäiväisiin asioihin. Tahdon kertoa lyhyesti mitä senjälkeen tapahtui, kun olin nähnyt »Miehen Kirkcaplen rannalla» aina siihen saakka kuin päätettiin, että minä matkustaisin Afrikaan.
Kävin vielä kolme vuotta kouluani, jossa edistykseni paremmin tuli näkyviin urheilun kuin lukujen alalla. Toisen toisensa jälkeen näin ikätovereistani jättävän poikavuotensa ja ryhtyvän ansiotoimintaan. Tam Dyke seurasi kaksi kertaa luvatta erään hollantilaisen kuunarin mukana, joka tapasi lastata hiiliä satamassamme, ja lopuksi antoi isä perään pojan tahdolle Tamin saadessa alkaa kauppalaivastossa. Archie Leslie, joka oli vuotta vanhempi minua, osoitti taipumusta lakitieteeseen ja hänet lähetettiin senvuoksi erääseen asianajotoimistoon Edinburghissa, missä hänen samalla piti kuunnella luennoita korkeakoulussa. Mutta minä jäin koulun penkille, kunnes lopuksi istuin siellä yksinäni oman itseni kanssa korkeimmalla luokalla ja tunsin itseni kokonaan hyljätyksi. Olin kertakaikkiaan vankkarakenteinen nuorukainen ja etevyyteni rugby-jalkapallossa oli kuulu muuallakin kuin Kirkcaplessa ja Portincrossissa. Isälleni olin jossain määrin harhalaskelma, sillä hän oli toivonut pojassaan kehittyvän saman hiljaisen kirjoja rakastavan luonteen kuin mikä hänellä itsellään oli.