Yhden asian olin vakaasti hengessäni päättänyt: valitsisin joka tapauksessa lukumiehen uran niin vähän kuin olinkin taipuvainen opinnoihin. Nopea edistymiseni riippui yksinomaan pelostani joutua mahdollisesti istumaan johonkin konttoriin tai muuhun sellaiseen, mikä kohtalo jo oli kohdannut useita tovereitani. Ja niin päätin lukea papiksi, ei kylläkään mistään vetovoimasta tähän pyhään kutsumukseen, vaan ainoastaan senvuoksi että isänikin oli pappi. Tästä seurasi, että minut lähetettiin kuusitoista vuotta täytettyäni vuoden jatkokursseille Edinburghin korkeakouluun ja seuraavana vuonna alkoivat opintoni yliopistossa.
Jos kohtalo olisi ollut minulle lempeämpi olisin voinut ehkä sittenkin päätyä oppineeksi mieheksi. Olin alkanut elävällä harrastuksella syventyä filosofian ja kuolleitten kielten opinnoihin, mutta sitten isäni odottamatta sai halvauksen ja kuoli, ja minun täytyi ruveta itse ansaitsemaan leipääni.
Äidilläni ei ollut paljoakaan elääkseen, sillä isäni tulot eivät olleet riittäneet säästöihin. Kun kaikki oli järjestetty huomattiin, että äitini tulisi saamaan vain noin viisikymmentä puntaa vuodessa. Kaikkein pienimminkin vaatimuksin ei tämä olisi riittänyt talouteen, saatikka sitten minun opintoihini. Juuri kun olimme päässeet näin pitkälle asioissamme, teki eräs ijäkkäämpi sukulaisemme, varakas yksinäinen vanhapoika, äidilleni ehdotuksen, että tämä muuttaisi hoitamaan hänen talouttaan. Mitä minuun tulee hän lupasi hankkia minulle tointa jossain suuremmassa toiminimessä, sillä hänellä oli paljon suhteita liikemaailmassa. Mitäpä voimme muuta tehdä kuin kiittää ja ottaa tarjouksen vastaan. Myimme huonekalumme ja taloustarpeemme, ja muutimme hänen melkoisen synkkään asuntoonsa Dundas Streetin varrella. Pari päivää myöhemmin hän ilmoitti päivällispöydässä, että hän nyt oli saanut minulle toimen, joka voisi olla hyvänä alkuna.
»Tiedät toki itse, Davie», hän sanoi, »että et ymmärrä liike-elämän yksinkertaisimpia aakkosiakaan. Koko maassa ei ole ainoatakaan liikettä, joka voisi ottaa sinua muuhun kuin jollekin halpa-arvoiselle paikalle ja yli 100 punnan tulisivat sinun tulosi vuodessa tuskin koskaan nousemaan. Ei, ainoa mitä sinulla nyt on tehtävissä on, että matkustat jonnekin missä valkoiselle miehelle annetaan arvoa. Sallimuksen johdattamana tapasin eilen vanhan ystäväni Thomas Mackenzien, joka oli lakimiehensä luona erästä maatilankauppaa varten. Hän on erään kauppa- ja laivausliikkeen johtaja, joka on maailman suurimpia — Mackenzie, Mure & Oldmeadoros — ehkä olet kuullut nimen. Paljon muun ohella omistaa hän vähintään puolet kaikista Etelä-Afrikan pikkukaupoista, joissa myydään kaikkea ajateltavissa olevaa, raamatuista ongenkoukkuihin saakka.
Nyt näyttää kuin he kernaimmin pitäisivät noiden puotien hoitajina omaa väkeä täältä kotimaasta, ja — päästäksemme asiaan — kun mainitsin sinusta hänelle, lupasi hän sinulle paikan. Tänään sain sähkösanoman, joka vahvistaa tarjouksen. Sinusta tulee apulaisliikkeenhoitaja (tässä enoni hamuili jotain paperia taskustaan ja luki sitten) Blaauwildebeestefonteinissa. No niin, nimessä on kai tarpeeksi sinulle.»
Tällä arkipäiväisellä tavalla kuulin ensi kerran puhuttavan siitä paikasta, jossa minulle oli tapahtuva niin kummallisia asioita.
»Tämä on erinomaista sinulle», enoni jatkoi. »Aluksi sinä saat olla apulaisena, mutta heti kun pääset asioista perille, saat oman kaupan hoitaaksesi. Mackenzien liike maksaa sinulle 300 puntaa vuodessa ja kun saat oman kaupan, seuraa siitä määrätty prosentti myynnistä. Sinulla on täysi vapaus avata uusia liikehaaroja alkuasukkaiden keskuudessa. Olen kuullut että Blaauw… — mikä se nyt taas olikaan — sijaitsee ylhäällä pohjois-Transvaalissa ja kartasta näkee, että se on villiä, vuorista seutua. Ehkäpä löydät siellä ylhäällä kultaa ja timantteja, ja sitten kun palaat kotiin, ostat koko Portincrossin». Enoni hieroskeli käsiään ja myhäili tyytyväisenä.
Sanoakseni totuuden olin sekä iloinen että suruissani. Kun minun kerran täytyy keskeyttää lukuni, pidin parempana myymäläpöytää Transvaalissa kuin konttorituolia Edinburghissa. Ellen olisi niin syvästi tuntenut isäni menetystä, olisin varmaan yksinomaan iloinnut päästessäni näkemään uusia maita ja kansoja. Asiain näin ollen tunsin itseni jossain määrin maastakarkoitetuksi. Tuona iltana tein pitkän kävelymatkan Braid Hillsin yli ja kun näin Fifen rannikon kirkkaassa kevätauringon valossa ja muistin Kirkcaplen ja poikavuoteni, olisin saattanut istua ja itkeä.
Neljätoista päivää myöhemmin matkustin. Äitini heitti surunvoittoiset jäähyväiset, ja enoni, joka oli hankkinut minulle soveliaan puvun ja maksanut matkalippuni, antoi minulle sitäpaitsi kaksikymmentä sovereigniä lahjaksi. »Et olisi äitisi poika, Davie», hän sanoi, »ellet palaisi kotiin mukanasi ainakin tuhat kertaa näin paljon». Muistan ajatelleeni sillä hetkellä, että antaisin enemmän kuin 20,000 puntaa saadessani jäädä Forthin tuulisille rannoille.
Olin valinnut laivan, joka meni Southamptonista suoraan perille ja ollakseni säästäväinen matkustin välikannella. Onneksi kaikkosi koti-ikäväni pian erään toisen taudin tiellä. Oli melkein myrsky jo ennenkuin olimme kerinneet edes ulos Kanaalista, ja Ushautin luona oli sellainen myräkkä että en ikinäni enää haluaisi joutua mokomaan. Makasin kuolemansairaana hytissäni kykenemättä edes ajattelemaan ruokaa ja liian heikkona nostaakseni edes päätäni. Toivoin, etten koskaan olisi jättänyt kotiani, mutta niin sairas olin, että jos olisin saanut valita kotimatkan ja pikaisen maihinpääsyn välillä, olisin valinnut jälkimmäisen.