Vasta sitten kun pääsimme tyynempiin vesiin Madeiran luona, olin kohentunut siksi paljon, että saatoin istua ylhäällä ja tarkata kanssamatkustajiani. Meitä oli noin viisikymmentä välikannella, etupäässä naisia ja lapsia, jotka matkustivat sukulaistensa luokse, ja sitäpaitsi muutamia maastamuuttavia käsityöläisiä ja maanviljelijöitä. Pääsin pian tuttavaksi erään hentokasvuisen miehen kanssa, jolla oli keltainen parta ja silmälasit. Hän tuli luokseni ja puhui säästä selvällä skottilaisella murteella. Hän oli Aberdeenista kotoisin oleva mr Wardlaw, joka matkusti etelään astuakseen johonkin koulunopettajan virkaan. Hän oli hyvän kasvatuksen saanut mies, suorittanut jonkin yliopistotutkinnon ja palvellut muutaman vuoden aliopettajana kotikaupungissaan. Mutta pureva itätuuli ei ollut hyvä hänen keuhkoilleen, ja hän oli senvuoksi kiitollisena ottanut vastaan kutsun laihasti palkattuun maalaiskouluun Etelä-Afrikassa. Kun kysyin häneltä tarkemmin, minne hän aikoi, hämmästyin suuresti saadessani vastaukseksi: »Blaauwildebeestefonteiniin».
Mr Wardlaw oli pieni kunnon mies, teräväkielinen ja iloluontoinen. Hän tutki päivät päästään hollannin- ja kafferinkielisiä aapisia, mutta illallisen jälkeen oli meillä tapana kävellä takakannella ja keskustella tulevaisuudesta. Siitä maasta, jonne olimme matkalla, hän ei tiennyt enempää kuin minäkään, mutta hän oli sammuttamattoman utelias ja hän sytytti minunkin mielenkiintoni. »Tämä paikka, Blauwildebeestefontein», tapasi hän sanoa, »sijaitsee ylhäällä Zoutpansbergin vuoristossa ja sikäli kuin käsitän tuskin yhdeksääkymmentä peninkulmaa rautatiestä. Kartan mukaan pitäisi siellä olla runsaasti vesistöjä. Laivayhtiön pääasiamies sanoi minulle, että ilmasto siellä on terveellistä, ja muutenhan en olisi ottanut paikkaa vastaan. Tulemme keskelle alkuasukasheimoja; tässä on minulla kokonainen luettelo päälliköitä; 'Mpefu, Sikitolu, Majinje, Magata'; ja itäänpäin meistä ei ole lainkaan valkoihoisia, kuumeen vuoksi näet. Nimi merkitsee »sinisen villipedon lähde», mikä hirvittävä olio tuo wildebeeste sitten lieneekin! Tämä tuntuu aivan seikkailunomaiselta, mr Crawfurd. Te saatte käydä mustaihoisten taskuille, minä katselen mitä mahdollisesti voin tehdä heidän sieluilleen.»
Välikannella oli vielä eräs matkustaja, johon kiinnitin huomioni senvuoksi että hän tuntui minusta niin vastenmieliseltä. Hänkin oli pienikasvuinen mies, nimeltään Henriques ja ulkonäöstä päättäen suurin roisto joka koskaan on kenkäparia kuluttanut. Hänen kasvojensa väri muistutti ranskalaista sinappia — likaisenvihreää — ja hänellä oli veristävät, pallonpyöreät silmät, joiden valkuaiset olivat kuumeen keltaamat. Hänen viiksensä olivat vahatut ja kävellessään hän vilkuili ympärilleen varkain ja uteliaasti. Välikannella emme yleensä juuri piitanneet ulkoasustamme, mutta hänellä oli aina hohtavan valkoiset alusvaatteet ja teräväkärkiset keltaiset kengät, jotka soveltuivat ihonväriin. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, mutta poltteli suuria sikareita pitkin päivää laivan peräpuolella ja tutki rasvaista muistikirjaansa. Kerran törmäsin yhteen pimeässä hänen kanssaan ja hän kääntyi puoleeni kiroten ja ilkeästi murahtaen. Vastasin melko jäykästi ja hän näytti siltä kuin olisi tahtonut pistää veitsen sisääni.
»Lyön vetoa, että tuo olio on ollut orjakauppiaana joskus elämässään», sanoin mr Wardlawille, joka vastasi: »Herra armahtakoon siinä tapauksessa hänen orjiaan».
Ja nyt minun täytyy kertoa eräs tapaus, joka saattoi loppumatkan tuntumaan aivan liian lyhyeltä minusta ja joka ennusti tulevia merkillisiä tapahtumia. Se sattui päivä senjälkeen kuin olimme sivuuttaneet päiväntasaajan, ja ensiluokan matkustajat huvittelivat kaikenmoisilla leikeillä kannella. Kaikkien kolmen luokan matkustajien kesken oli järjestetty köydenvetokilpailu, ja puoli tusinaa välikannen väkevimpiä miehiä, joukossa minä, oli kutsuttu ottamaan osaa kilpailuun. Päivä oli polttavan kuuma, mutta kävelykannella oli aurinkokatos ja raikas tuuli puhalsi. Ensi luokka voitti helposti toisen luokan ja, kiihkeän kamppailun jälkeen, myös välikannen. Sitten tarjottiin meille jääkylmiä juomia ja sikareita voiton kunniaksi.
Olin äärimmäisenä katsojain joukossa, kun katseeni osui erääseen henkilöön, joka ei näyttänyt omistavan mitään huomiota urheilulle. Suurikokoinen mies, papinpuvussa, istui kansituolilla ja luki. Hänessä ei ollut muuten mitään erikoista enkä ymmärrä mikä päähänpisto sai minut haluamaan nähdä hänen kasvonsa. Astuin pari askelta lähemmä ja huomasin silloin, että mies oli mustaihoinen. Kun lähenin vielä muutaman askeleen hän äkkiä loi katseensa ylös kirjastaan. Ja edessäni olivat juuri ne kasvot, jotka vuosi sitten olivat vähällä pelottaa hengen minusta Kirkcaplen rannalla.
Lopun päivää olin vajonneena aatoksiini. Oli selvää että tämä kohtaus oli ennaltamäärätty. Tässä istui tuo mies kuin ainakin hyvinvoipa ensiluokan matkustaja ja kaikki ulkonaiset merkit viittasivat kunnioitettuun yhteiskunnalliseen asemaan. Yksin minä olin nähnyt hänen kuunvalossa uhraavan vieraille jumalille. Yksin minä tunsin hänen sydämmensä pahuuden, ja että jonakin päivänä tulisi tästä tietämyksestäni olemaan minulle hyötyä, siitä olin varma.
Olin toisen koneenkäyttäjän ystävä, ja pyysin häntä matkustajaluettelosta ottamaan selvää tuon vanhan tuttavani nimestä. Hänen kohdallaan oli merkittynä »Korkea-arvoisa John Laputa», määräpaikkana Durban.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja kukapa muu olisi valittu saarnaamaan meille välikannen matkustajille ellei neekeripappi! Itse kapteeni, tunnetusti hurskas mies, esitteli hänet ja puhui samalla siitä työstä, jota tämä hänen veljensä oli suorittanut pakanoiden keskuudessa. Muutamat loukkaantuivat eivätkä halunneet joutua mustan miehen kaunopuheisuuden alaisiksi. Erikoisesti mr Henriques, jonka iho kaukaa katsoen puhui sukulaisuudesta mr Laputan kanssa, pani kirouksilla höystettyjä vastalauseita loukkausta vastaan. Lopuksi hän istuutui köysikasan päälle ja sylkäisi halveksivasti saarnaajan läheisyydessä.
Mitä minuun itseeni tulee olin hyvin utelias ja myöskin hieman ihastunut. Miehen kasvot herättivät yhtä paljon kunnioitusta kuin hänen vartalonsa, ja hänen äänensä oli ihmeellisin mitä koskaan ihmissuusta on lähtenyt. Se oli syvä ja kirkas, lempeä kuin ihana urkusävel. Hänellä ei ollut mitään neekerien tavallisista piirteistä, vaan sensijaan araabialainen haukannenä, tummat salamoivat silmät ja julma päättäväinen suu. Hän oli yhtä musta kuin minun hattuni, mutta muussa suhteessa kelpasi hän vaikkapa ristiritarin tyypiksi. Minulla ei ole aavistusta siitä kuinka hän saarnasi, vaikka kuulinkin toisilta, että saarna oli ollut erinomainen. Koko ajan tarkkasin häntä ja puhelin itsekseni: »Sinä ajoit minua Dyve Burnin luona takaa, mutta annoinpa minäkin muiston». Jopa minä kuvittelin havaitsevani ohuen arven hänen poskessaan.