Seuraavana yönä minulla oli hammassärkyä, minkä vuoksi en voinut nukkua. Oli niin lämmin, että tuskin saattoi hengittää katon alla. Nousin senvuoksi ylös, sytytin piippuni ja menin peräkannelle päästäkseni pahasta. Oli aivan hiljaista, — vain aaltojen kohina propellien ja koneiden säännöllistä jyskytystä vastaan kuului. Ylhäältä katseli minua suuri keltainen kuu ja lauma kalpeita tähtiä.
Kuutamo pani minut muistelemaan jälleen vanhaa juttua Dyve Burnilta, ja kuten tavallista aloin ajatella Korkea-arvoista John Laputaa. Nautin ajatuksesta, että olisin jonkun salaisuuden jäljillä, johon kenelläkään muulla ei ollut avainta. Lupasin itselleni ottaa selvää papin hommista kun tultaisiin Durbaniin, sillä siellä oli minulla sukulainen, jonka saattoi otaksua tuntevan hänet. Kun sitten menin alas käytävän luo alakannelle, kuulin ääniä, ja katsahdettuani kaiteen yli näin kaksi miestä, jotka istuivat varjossa aivan luukun takana.
Luulin ensin että siinä oli kaksi laivamiestä vilvoittelemassa, mutta jokin tuntui minusta toisen olemuksessa tutulta, minkä vuoksi katsoin vielä toisen kerran. Ja samassa hetkessä olin hiipinyt peräkannen yli juuri heidän yläpuolellaan olevalle kohdalle. Sillä nuo kaksi olivat musta pappi ja ruma keltainen roisto Henriques.
Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuuntelemiseen nähden, mutta paljoa en hyötynyt heidän keskustelustaan. He puhuivat hiljaisella äänellä ja jotain kieltä, mikä saattoi olla kafferikieltä tai portugalia — kummassakin tapauksessa yhtä outoa minulle. Makasin kokoonkääriytyneenä ja levottomana monta minuuttia ja olin jo väsymäisilläni koko juttuun, kun hyvin tuttu nimi sattui korvaani. Henriques sanoi jotain, missä erotin sanan »Blaauwildebeestefontein». Kuuntelin tarkkaavasti, eikä mikään erehdys saattanut olla kysymyksessä. Pappi toisti nimen ja seuraavan parin minuutin aikana esiintyi se usein heidän keskustelussaan. Hiivin takaisin hyttiini ja ajattelin niin ankarasti että kipeä hampaani unohtui. Tiesin ensiksikin, että Laputa ja Henriques olivat liittolaisia, ja toiseksi että sillä paikalla, jonne olin menossa, oli jotain tekemistä heidän suunnitelmiensa kanssa.
Mr Wardlawille en maininnut mitään, vaan omistin seuraavan viikon hellittämättömälle työlle amatöörisalapoliisina. Hankin itselleni karttoja ja kirjoja ystävältäni koneenkäyttäjältä ja luin kaiken mitä vain sain käsiini Blaauwildebeestefonteinia koskevaa. Eipä silti että paljoa sellaista olisin löytänyt, mutta muistan tunteneeni erikoista liikutusta kun eräänä päivänä huomasin merikorteista, että olimme samalla leveysasteella kuin yllämainittu paikkakunta. En saanut kuitenkaan mitään selvää Hänen Korkea-arvoisuudestaan John Laputasta. Portugalilainen sauhutteli tupakkataan edelleen peräkannella ja hypisteli rasvaista muistikirjaansa, pappi istui kansituolissaan ja lueskeli paksuja nidoksia laivan kirjastosta. Kuinka koetinkin valvoa heitä, en sittemmin enää nähnyt heitä koskaan yhdessä.
Kapkaupungissa poistui Henriques laivasta eikä palannut enää. Pappi ei liikkunut laivasta niinä kolmena päivänä, jotka olimme satamassa, luulenpa että hän sitäpaitsi oli koko ajan hytissään. Missään tapauksessa en nähnyt hänen korkeata vartaloaan kannella, ennenkuin keinuimme möyryävällä merellä Kap Agulhasin luona. Jouduin jälleen meritaudin kouriin, ja ellen ota lukuun lyhyitä pysähdyksiämme Port Elizabethissa ja East Londonissa, makasin koko ajan yhtä kurjana hytissäni, kunnes saimme näkyviimme jyrkän kalliorannikon Durbanin luona.
Tässä oli minun muutettava laivaa, sillä säästäväisyyssyistä minun piti matkustaa edelleen meritse Delagoa Bayhin, ja sitten ajaa halpaa rautatietä Transvaaliin. Etsin ensiksi käsiini sukulaiseni, joka asui kauniissa talossa Berean luona, ja löysin sieltä viihtyisän lepopaikan niinä kolmena päivänä, jotka viivyin kaupungissa. Koetin kuulustella jotain mr Laputasta, mutta en voinut saada mitään tietoja. Ei ollut olemassa ketään sen nimistä alkuasukaspappia, sanoi serkkuni, joka oli näiden seutujen tuntija. Kuvasin miehen ulkonäön, mutta sekään ei auttanut. Kukaan ei tuntenut häntä — »luultavasti», sanoi serkkuni, »on hän joku noista amerikalais-etiopialaisista veitikoista».
Etsin myös käsiini toiminimemme Durbanissa olevan osastopäällikön. Hänen nimensä oli mr Colles, tanakka, suuri mies, joka otti minut vastaan paitahihasillaan sikaari suussa. Hän oli erittäin ystävällinen minulle ja vei minut mukaansa kotiin päivällisille.
»Mr Mackenzie on kirjoittanut teistä», hän sanoi. »Nyt aion puhua teille aivan avoimesti, mr Crawfurd. Toiminimi ei ole lainkaan tyytyväinen siihen tapaan, jolla asioitamme on viime aikoina hoidettu Blaauwildebeestefonteinissa. Itse seutu tuolla ylhäällä ei ole lainkaan hullumpi, ja siellä on suuria mahdollisuuksia miehelle, joka osaa käyttää niitä hyväkseen. Japp, joka nyt on siellä, on jo vanha ja alkaa tylsistyä, mutta hän on ollut palveluksessamme niin kauan, että emme haluaisi loukata häntä. Joka tapauksessa täytyy hänen sangen pian lähteä, ja silloin on teillä kaikki mahdollisuudet saada paikka, jos nyt vaan osoittaudutte kelpo mieheksi.
Hän kertoi minulle yhtä ja toista Blaauwildebeestefonteinista, etupäässä liikettä koskevia yksityisseikkoja. Kuin ohimennen hän mainitsi, että mr Japp on viime vuosina varsin taajaan vaihtanut apulaisiaan. Kun kysyin syytä tähän, hän vitkasteli vastausta antaessaan.