Olin ehkä puoli peninkulmaa lähempänä laakson suuta ja saatoin keritä sinne ensimmäisenä. Ja sitten? Voin nähdä polun mutkittelevan virran suuntaan ja sitten kääntyvän erään kallioseinämän mukaan, joka antoi joelle toisen suunnan. Tie näytti olevan vaikea ratsastaa ja väsyneelle miehelle jalankäyden se olisi kovan työn takana. Luulen, että minulla ei ollut enää mitään toivoa. Iloitseva mielialani hävisi yhtä pian kuin se oli syntynyt. Näin jo itseni vangittuna ja takaisin vietynä Laputan luo, joka nyt mahtoi olla jo lähellä yleistä kokoontumispaikkaa, Inandan Kraalia. Minulla ei ollut mitään aseita, kun taas vihollisiani oli paljon ja kaikki mitä parhaimmassa kunnossa. Muutaman minuutin päästä olisin varmasti heidän käsissään.
Enemmänkin eräänlaisen virhelaskelmien synnyttämän itsepäisen raivon kuin todellisen pelastuksen toivon ajamana minä sain pakottavat jalkani nousemaan laakson rinnettä. Kymmenen minuuttia aikaisemmin olin iloinnut kesän kauneudesta; yhä vielä paistoi aurinko yhtä kirkkaasti ja värit olivat yhtä hehkuvia, mutta minulla, niiden näkijällä ei ollut enää silmää luonnon ihanuudelle. Aluksi onnistui minun pakottaa itseni jonkinlaiseen vauhtiin, osaksi pelosta, osaksi kiukusta. Mutta kohta huomasin, että ruumiinvoimani olivat kuluneet aivan loppuun. Saatoin laahustaa vielä jonkun aikaa eteenpäin, mutta juosta en olisi jaksanut henkeni pelastamisen uhallakaan. Ken tahansa huonoinkin takaa-ajaja saisi kiinni minut parinsadan kyynärän päässä.
Muistan, että polun yli longerteli köynnöskasveja, ja usein sain vaivaloisesti tunkeutua saniaistiheikköjen läpi.
Lukuisia pieniä puroja juoksi vuorenrinnettä alas näyttäen hopeisilta langoilta viheriässä kankaassa. Erosin pian joesta ja kiipesin ylemmä, missä tie oli tuskin louhikkoa parempi. Jokainen askel tuotti minulle tuskaa. Jaksoin tuskin laahata toista jalkaa toisen perässä, ja sydämeni hakkasi kuin vasara. Välistä tunsin ankaraa kipua ja tarvittiin koko päättäväisyyteni, etten paneutuisi tien oheen lepäämään.
Lopuksi olin eräällä kallionkielekkeellä ja uskalsin vilkaista taakseni. Ketään ei näkynyt niin pitkälle kuin saatoin nähdä. Olikohan ajateltavissa, että olin päässyt pakoon vainoojiltani? Alussa olin ollut puiden varjossa ja saattoihan olla, että he olivat kadottaneet minut näkyvistä ja päätelleet, että olin karttanut notkoa ja vetäytynyt toiselle päin. Edessäni levisi avarana vihreä maljamainen syvennys, jonka seinämät olivat veden uurtamat. Eräässä uurroksessa kuohusi vesiputous valkoisena kuin lumi punaisia kallioita vasten. Olin varmaankin sekaisin päästäni kun luulin sitä ensin lumeksi ja harkitsin tuloksetta kuinka tämä vuoristo saattoi niin muistuttaa alppeja.
Heikko toivon säde johti minut tuohon viheriään laaksoon. Sananjalkoja kasvoi tiheässä ja korkeina, ja ruohikossa oli suuret määrät pieniä sieviä kukkia. Kokonaisuudessaan se muistutti kotoisia luhtaniittyjä, missä minä poikana usein hain vesilinnun munia.
Nyt minä säikäytin kaikki linnut ympärilläni, hyppäsipä pikku pukkikin aivan jalkojeni juuresta ja alkoi aika kyytiä viilettää kohti muuatta vanhaa puronuomaa. Suoraan edessäni oli jyrkkä viheriä seinä, jonka yläpuolella hohti sininen taivas. Tuolla etäällä oli pelastus, mutta suunnatessani väsymyksen samentamin silmin sinne katseeni tunsin, etten koskaan tulisi sitä saavuttamaan.
Nyt sain jälleen vainoojani näköpiiriin. Ylhäällä vasemmalla jyrkänteen reunalla näin muutamia tummia olentoja. Jälkiäni he eivät olleet seuranneet, mutta varmoina liikkeistäni he olivat kulkeneet omia teitään ja nyt katkaisivat minun kulkuni. Nähdessäni heidän rohkeina liikkuvan äkkijyrkänteen reunalla, tunsin itseni heidän rinnallaan kurjaksi raukaksi. He eivät olleetkaan alangon asukkaita, vaan Machudin heimoon kuuluvia miehiä, joita vielä eli pirstaleina vanhasta heimosta jäljellä laaksossa. Machudi oli vanha viekas päällikkö, jonka buurit jo kauan sitten olivat lyöneet eräässä alkuasukassodassa. Hän lienee ollut hurja soturi, joka viimeiseen saakka oli tehnyt kiivasta vastarintaa, kunnes lopuksi swazit ympäröivät hänet eräässä piilopaikassa metsässä ja voittivat hänet. Kerrottiin, että eräällä buurifarmarilla ylätasangolla oli hänen pääkallonsa, jota käytettiin juomamaljana juhlatilaisuuksissa.
Nähdessäni jälleen vainoojani oli mittani täysi. Heitin kaiken toivon, ja koko ajatuskykyni keskitin nyt yhteen ainoaan kaikkinielevään toivomukseen: jalokivien kätkemiseen. Suurisuuntaiset isänmaalliset tunteeni, jotka olivat olleet aivan unhossa, heräsivät nyt jälleen elämään. Tapahtuisipa mitä tahansa ei Laputa pääsisi kaulaketjun omistajaksi. Joskin hän ajaisi maastaan valko-ihoiset, ei hän kuitenkaan koskaan saisi kiertää Käärmettä kaulalleen.
Itse vihreässä laaksossa en havainnut mitään kätköpaikkaa, minkä vuoksi käännyin erästä oikealla olevaa joenuomaa kohden. Sikäli kuin saatoin päättää, oli vihollinen minusta vasemmalla sekä suoraan edessäpäin, mutta joen rannassa löytäisin ehkä jonkun sopivan kuopan pistääkseni kaulaketjun sinne. Epätoivoisesti ponnistaen voimiani murtauduin tiheikön läpi ja pääsin uomaan. Aluksi en huomannut mitään sopivaa piiloa. Joki virtasi alas pitkin rinnettä kuin myllynkourussa ja sen reunat olivat kiviset ja paljaat. Mutta kuljin edelleen pitäen kiinni Colinin turkista, sillä jalkani olivat puutuneet väsymyksestä. Vähitellen uoma kapeni ja sitten tulin eräälle tasaiselle kohdalle, jossa oli pitkulainen suvanto. Sen yläpuolella oli pieni putous ja kun kiipesin ylös, huomasin, että sen yläpuolella oli useita pikkuputouksia. Yksi niistä muodosti alleen lammikon, jonka päällä riippui kuihtunut saniaispensas ja pieni onkalo pisti syvälle kalliokielekkeen alle. Työnsin jalokiviketjun niin pitkälle kuin ulotuin tuohon onkaloon, ja pudotin sen sinne kiinteälle hiekkapohjalle. Tummansinisen veden läpi saatoin nähdä rubiinien omituiset valovaikutukset. Nyt kapusin jälleen alas suvannon luo ja katsoin ympärilleni nähdäkseni, oliko kukaan vainoojistani vielä ehtinyt jokiuomaan. En nähnyt ketään, minkä vuoksi heittäydyin maahan pitkälleni odottamaan. Päähäni pälkähti nimittäin äkkiä uusi suunnitelma.