Vielä kerran oli väsymykseni kuin poispuhallettu. Huusin Colinia ja yhdessä kiisimme alas avaraan syvään laaksoon, joka on vuorien juurella. Silloin juuri aurinko nousi taivaanrannan takaa ja tummat vuorimassat muuttuivat smaragdin ja umbran värisiksi, kevyet usvat alkoivat väistyä huippujen ympäriltä ja hehkuvan viheriät maisemat avautuivat silmieni eteen. Pari riviä Shakespearea, jotka mielestäni voittavat kaikki toiset, tuli mieleeni:
»Night's candles are burned out and young day
Walks tiptoe on the misty mountain tops.»
[Yön kynttilät ovat palaneet, päivä nousee sinisten vuorien yllä.]
Tuolla ylhäällä oli pelastukseni. Psalmistan tavoin kohotin katseeni kohti noita korkeuksia, joista apu lähestyi.
Toivo on voimakas parannuskeino. Olla lähellä vuoria, tuntea niiden raikas tuoksu, nähdä kaukana laaksojen takana vuoret, joilla valkoiset miehet asuivat ja missä oli sivistys — kaikki tämä oli omiaan antamaan uutta elämää ja uusia voimia. Colin ymmärsi mielialani ja otti itselleen nyt pieniä vapauksia, m.m. tarkastaen silloin tällöin jonkun pensaan tai maakolon. Jonkun matkan päässä näin puron pujottelevan, Machudin, joka juoksee alas siihen laaksoon, jonka kautta tarkoitukseni oli ensin ollut mennä. Pohjoista kohti Majinjen kraaliin päin näin kafferien kyntämiä maakappaleita ja olin myös erottavinani savun nousevan alkuasukkaiden majoista. Varmaankin valmistivat Majinjen naiset parhaillaan aamiaista. Etelään päin kasvoi tiheää metsää, mutta sen yli tunsin sen vuorenreunuksen, jota pitkin Wesselburgin maantie kulkee. Raikas aamuilma vaikutti minuun kuin jalo viini. Tosin en ollut vielä vapaa, mutta olin aivan vapauden kynnyksellä. Jos kykenisin saavuttamaan ystäväni kaulaketju paidan alla, olisin suorittanut teon, jota ei koskaan unohdettaisi. Minun kunniakas hulluuteni muodostuisi historialliseksi. Nälkäisenä ja haavoittunein jaloin olin kuitenkin ylpeä mies, kulkiessani siinä kohti Machudin laakson suuta.
Laskuihini oli kuitenkin taas tullut virhe. Colin alkoi tulia levottomaksi ja rupesi nuuskimaan ja vainuamaan jotain. Minulla oli vielä kappale tietä jälellä laakson suuhun, kun korkeassa ruohistossa eteenpäin ahertaessani huomasin koiran käyttäytymisen. Hiljaisessa ilmassa ääni kantautuu pitkälle ja seisahduin kuuntelemaan. Luulin kuulevani askeleita viidakosta. Ääntä kuului sekä pohjoisesta että etelästä, sekä metsästä että Machudin alajuoksulta päin.
Etsien suojaa puista ja juosten selkä köyryssä tulin pienelle metsää kasvavalle kummulle. Ensimmäisenä näki viholliseni Colin. Se tähysti tiukasti muuatta rakoa puiden välissä ja haukahti äkkiä lyhyesti. Näin kahden miehen juoksevan ruohikon yli ja sukeltavan sitten jokeen. Silmänräpäystä myöhemmin näin useita olentoja liikkuvan metsän reunassa laakson suulla. Viholliseni eivät olleet seuranneet minua, he olivat odottaneet minua sulkeakseen minulta tien. Hullu kun olin, olin unohtanut kafferien ihmeellisen telepatian, kaukovaikutuksen. Laputalle ei ollut mikään vaikeus lähettää käsky täällä oleville kaffereille pidättää jokainen valkoinen mies, joka koetti pyrkiä vuoristoon.
Ja nyt tunsin, että olin hyvin väsynyt.