Vaatteiden kuivaus teki hyvää ja jatkoin nyt matkaa paremmassa kunnossa. Vieläkään en ollut huomannut merkkiäkään takaa-ajosta. Letsitela oli nyt ainoa jälelläoleva joki, ja mikäli muistin sen juoksua lähempänä vuoristoa, ei sen pitäisi asettaa minulle suurempia esteitä. Se ei ollut niin leveä kuin Pikku-Letaba ja sitäpaitsi se oli pieni kohiseva koski, täynnä kivikkoja.
Juoksin kunnes paitani alkoi tuntua kuivalta jälleen. Sitten kätkin jalokivet sinne missä olin niitä aikaisemmin pitänyt ja tunsin nyt itseni rauhallisemmaksi. Seutu alkoi taas muuttua mäkisemmäksi. Tasaista maata seurasi nyt pieniä kumpuja, jotka kasvoivat banaanipuita. Jo paljon ennen kuin tulin Letsitelan rannalle, huomasin että olin tehnyt oikeita otaksumia. Joki juoksi myllertäen kuin todellinen koski kapeassa uomassaan viidakon halki. Menin sen yli miltei kuivin jaloin hyppien kiveltä kivelle erään pienen putouksen yläpuolella, ja pysähdyin vain juodakseni ja jäähdyttääkseni otsaani.
Joen toisella puolen muuttivat maisemat jälleen luonnettaan. Metsä alkoi muistuttaa sitä mikä peitti vuoriston rinteitä. Täällä oli korkeita mastopuita ja maa oli korkean ruohon ja kanervan peittämää. Tämän näkeminen tuotti minulle ensimmäisen turvallisuuden tunteen. Nyt lähestyin omaa maatani. Takanani oli pakanuus mustine kuumeen täyttämine alankoineen. Edessäni olivat raikkaat, vilpoiset vuoret, kirkkaat virrat ja minun omaa kansaani aseissa.
Tallustaessani siinä eteenpäin helline jalkoineni kuulin äkkiä outoa ääntä takaapäin. Oli aivan kuin joku seuraisi minua. Pysähdyin ja kuuntelin tuskaisen pelokkaana. Jokohan Laputan lähettämät takaa-ajajat olisivat kerinneet jälilleni? Mutta ääni ei ollut ihmisjalkojen aiheuttama. Se kuului siltä kuin joku raskas eläin tunkeutuisi viidakon läpi. Pehmoista tassuttelemista ruohikossa kuului korviini, aina väliin lakaten.
Siinä kai nyt oli mielikuvitusteni nälkäinen leijona, ja Henriquesin revolveri oli syvällä Pikku Letaban pohjaliejussa. Ainoa pelastukseni oli puu ja olin juuri kerinnyt juosta erään puun luo ja vaivaloisesti kiivennyt sen alimmalle oksalle, kun suuri kellanruskea eläin ilmaantui eteeni kuunvalossa.
Kaitselmus oli ollut suopea minua kohtaan, kun olin kadottanut revolverini. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin alhaalla maassa Colinin hyppiessä minua vastaan haukahdellen ilosta. Lankesin siunatun koiran kaulaan ja painoin pääni sen takkuiseen turkkiin nyyhkien kuin pieni lapsi. Kuinka Colin oli saattanut päästä jäljilleni, en käsittänyt. Sen arvoituksen voi ratkaista vain hyvä ja uskollinen koirien Luoja.
Saadessani Colinin rinnalleni olin kuin toinen ihminen. Kauhea yksinäisyydentunne oli hävinnyt. Tuntui aivan kuin ystäväni olisivat lähettäneet sen viemään minua kotiin. Eläin ymmärsi varmasti mikä oli kysymyksessä, sillä se juoksi vierelläni vilkaisematta oikeaan tai vasempaan. Joku toinen tavallinen koira olisi tietysti nuuskinut joka pensaan. Mutta Colin oli virantoimituksessa ja senvuoksi vakava ja omantunnontarkka, ajatellen vain velvollisuuttaan.
Kuu alkoi painua ja tähtitaivas oli nyt ainoana valonlähteenä. Maisemien yllä lepäävä paksu pimeys osoitti, että yö oli jo pitkälle kulunut. Edessäni häämöitti vieläkin syvempi pimeä, mikä hyvin saattoi olla vuoristo. Sitten seurasi se osa yötä, jolloin äärimmäinen hiljaisuus vallitsee, jokainen ääni vaikenee ja maailma on kuin kuollut. Meidän oli miltei vaikeaa pitää kiirettä tässä tavattomassa äänettömyydessä, jossa ei edes lehti liikahtanut tai sammakko kumahtanut.
Hetkistä myöhemmin, kun menimme erään kummun yli, tunsin viileän tuulenhengen otsallani, ja samalla muuttui ilma sangen koleaksi. Tiesin kokemuksesta, että tämä ennusti aamunkoittoa. Ja aivan oikein, kun käännyin, näin heikon kajastuksen taivaan rannassa. Musta verho suli pois maisemien yltä ja pian värisi sen tilalla sininen aamuilma. Nyt saatoin nähdä selvästi eteenpäin ja siellä olivat vuoret, huiput vielä sumun kietomina.
Xenofonin Kymmenen Tuhatta eivät olisi saattaneet suuremmalla ilolla tervehtiä merta kuin minä nyt näitä Vuoriston etuvartioita.