Tunnin kuluttua aleni maasto äkkiä ja näin edessäni joen kimmeltävän pinnan. Tunsin kartan sangen hyvin, osaksi omien tutkimusteni perusteella, osaksi Arcollin opetuksista. Joen täytyi varmasti olla Pikku-Letaba, ja minun täytyi päästä yli, jos tahdoin vuorille. Muistan että Majinjen kraali oli joen oikealla rannalla ja että Mpefa asui korkealla eräässä notkossa vuorenrinteellä. Minun täytyi hinnalla millä tahansa välttää asuttuja seutuja. Ensin joen yli ja sitten pysyttelemällä Letsitelan toisella puolella, joka on Pohjois-Letaban sivujoki, tulisin menemään vuoriketjun poikki sillä ylätasangon kohdalla, jonne Arcoll oli ilmoittanut asettavansa päämajansa.
On helppo puhua joen yli kahlaamisesta, mutta suorittaa se on jotain toista. Kun vielä tänä päivänä katselen kartalla sitä kapeaa juovaa, jonka yli menin, en voi muuta kuin ihmetellä niitä kauheita tunteita, jotka minut silloin valtasivat. Mutta totuus on, että harvoin olen ollut niin haluton tekemään jotain kuin kahlaaminen tuon joen yli oli. Vesi juoksi keltaisena verkalleen kirkkaassa kuun hohteessa. Tämänpuolisella rannalla oli sangen tiheää metsää, mutta toisella rannalla saatoin eroittaa suon tapaista, ja korkeaa kaislikkoa. Matka joen poikki oli ainakin viisikymmentä kyynärää, mutta ennen olisin kuitenkin uinut peninkulman syvässä vedessä. Koko seutu tuoksui krokodiileille. Veden pinta oli aivan tasainen ja öljymäinen, vain silloin oli siinä eloa, kun joku puunoksa liukui virran mukana. Itse tuossa hiljaisuudessa, kummallisessa kuunvalon kajastuksessa vedessä ja mätänevien kasvien tunkkaisessa tuoksussa oli jotain mikä teki joen aavemaiseksi, juuri sellaiseksi kuin kuoleman virtaa saattaisi kuvitella.
Istuuduin ja mietin hetkisen aikaa. Krokodiili oli aina tuottanut minulle suurempaa kammoa kuin mikään muu luotu olento, ja kohdata kuolema tuollaisen hirviön leukojen välissä tuossa kammottavassa virrassa, tuntui minusta enemmän kuin kaamealta. Kuitenkin minun täytyi päästä yli, jos halusin välttää vihollisiani. Muistin erään sotakertomuksen muutamasta pakolaisesta, jota vapaudesta ei erottanut muu kuin Komati-joki. Hän ei uskaltanut uida yli ja niin hän joutui buuripatrullin käsiin ja vietiin takaisin vankeuteen. Sellaista arkuutta ei saatettaisi panna minun syykseni, sen olin päättänyt. En kuolisi, ennenkuin olisin käyttänyt kaikki mahdollisuudet. Tällaisilla ajatuksilla vahvistin rohkeuttani ja etsin samalla sopivinta kohtaa hypätäkseni veteen.
Metsästysmatkani ja vaellukseni olivat opettaneet minulle yhtä ja toista, m.m. sen, että villieläimet sammuttavat janonsa öiseen aikaan, ja että niillä on määrätyt juontipaikkansa. Kuvittelin, että krokodiilit kernaimmin etsivät juuri näitä paikkoja ja päätin senvuoksi valita ylimenopaikkani mahdollisimman kaukana tällaisista juontipaikoista. Kuljin rantaa pitkin pannen merkille missä kapeat polut laskeutuivat vedenrajaan. Joitakuita pieniä vuohieläimiä pelotin hereille, ja kerran ilmoitti kiivas liikunta pensaissa, että olin häirinnyt jotain suurempaa eläintä, enkä hartebeestiä. Edelleen seuraten joen rantaa tulin erääseen kohtaan, missä metsä veden rajassa oli koskematonta ja vesi tuntui syvemmältä.
Äkkiä — pelkään ehkä liiankin usein käyttäväni tätä adverbia, sillä kaikki tapahtui tänä yönä äkkiä — näin suuren eläimen murtautuvan kaislikon läpi joen toisella puolella. Se tuli veteen saakka ja jatkoi kappaleen matkaa joko kahlaten tai uiden, en saattanut nähdä kummalla tavalla. Se oli varmaankin nähnyt minut, sillä se kääntyi kohta ympäri ja myristen palasi saman tien.
Tunsin sen suureksi villisiaksi ja aloin miettiä mitä tämä saattoi merkitä. Päinvastoin kuin muut eläimet juovat siat päivällä eikä yöllä. Näinollen oli eläin tullut joelle ei juodakseen vaan uidakseen yli. Varmastikin se oli valinnut rauhallisen kohdan, sillä niin ruma kuin villisika onkin, se on hyvin viisas. Mitä se uskalsi, täytyi kai minunkin uskaltaa.
Tässä toivorikkaassa mielialassa valmistuin astumaan veteen. Suurimpana huolenani olivat rubiinit, ja kun en pitänyt paitaa kyllin turvallisena paikkana niille, ripustin ketjun kaulaani ja suljin lukon. Käärmesalpa ei ollut mitään heikkoa nykyaikaista työtä, joten en lainkaan huolehtinut, ettei se kestäisi. Revolverin pidin hampaiden välissä, ja muistaen rukouksissa Jumalaa liu'uin sameaan veteen.
Uin hurjasti kuin vasta-alkaja, joka pelkää suonenvetoa. Virta oli heikko ja vesi sangen lämmintä, mutta minusta tuntui kuin en pääsisi lainkaan eteenpäin ja olin aivan kylmä pelosta. Suunnilleen joen keskellä tuli matalampaa ja rintani törmäsi jotain mutavallia vastaan. Ensimmäinen ajatukseni oli krokodiili, ja kauhistuksissani pudotin revolverin, joka heti upposi.
Kahlasin muutaman askeleen ja tulin jälleen syvään veteen, ja tuskin ennenkuin tiesinkään, olin jo vastarannan kaislikossa jalat liejussa. Kuumeisella kiihkolla tunkeuduin kaislikon läpi, juurien ja kantojen yli kiinteälle maalle. Olin siis onnellisesti päässyt yli, mutta voi, olin kadottanut ainoan aseeni.
Uiminen ja levottomuus olivat väsyttäneet minua melkoisesti ja huolimatta viivytyksestä en uskaltanut jatkaa matkaa vaatteiden ollessa näin raskaina vedestä. Senvuoksi riisuuduin kokonaan, tyhjensin jalkineeni ja väänsin veden paidasta ja housuista. Rubiinien hohtaessa kaulallani, muistui mieleeni Laputan esiintyminen luolassa.