Painoin korvani maahan, mutta en voinut kuulla mitään, mikä merkitsisi takaa-ajoa. Mikäli ymmärsin täytyi Laputalla vielä olla täysi työ hoidellessaan joukkojen ylimenoa. Ehkäpä hän koetti piirittää ja ottaa vangiksi patrullia, ehkäpä hän koetti päästä siitä eroon — vala joka tapauksessa esti häntä ryhtymästä taisteluun. Kallistuin lopuksi siihen otaksumaan että hän jättää patrullin rauhaan ja koettaa sensijaan mahdollisimman nopeasti päästä Inandan Kraaliin. Kaikki tämä oli vievä aikaa ja kaikki se, mikä koski vanhan papin kuolemaa, saisi odottaa vuoroaan. Henriques tulisi herättyään tajuihinsa panemaan epäilemättä kokoon sievän jutun, ja sitten ruvettaisiin seuraamaan minun jälkiäni. Toivoin sydämessäni, että olisin ampunut portugalilaisen päästyäni kerran vauhtiin. Sitä ei olisi voitu kutsua murhaksi, vaan ainoastaan oikeudenmukaisen tuomion täytäntöönpanoksi.
Minun täytyi nyt joka tapauksessa poiketa tiestä. Tosin oli koko sotajoukko juuri marssinut sitä, niin ettei minun jälkiäni voitaisi helposti löytää. Mutta oli kuitenkin viisasta erota siitä tiestä, jonka vainoojani helposti arvaavat minun valinneen, sillä Laputa ymmärsi varmasti, että olin suunnannut matkani takaisin Blaauwildebeestefonteiniin. Senvuoksi poikkesin suoraan metsään, joka näillä paikoin oli sangen ohutta ja harvaa.
Vuorille oli tarkoitukseni päästä. Kun kerran vain pääsisin ylätasangolle, olisin valkoisten alueella. Täällä alangoilla olin vihollismaassa. Arcollin tarkoituksena oli taistella ylämaassa, jos tosi tulisi kysymykseen. Musta mies saattoi riehua mielensä mukaan alhaalla laaksoissaan, mutta meidän velvollisuutemme oli vartioida vuoriston portteja. Näinollen täytyi minun päästä ennen aamun koittoa rajalinjan yli, muussa tapauksessa olisi entisten lisäksi yksi kuollut mies, joka ei taitaisi mitään kertoa.
Luulen itseasiassa jo nyt, ponnistusteni aivan alussa ollen, tunteneeni tehtäväni mahdottomuuden. Noin kolmekymmentä peninkulmaa viidakkoa ja järviä erotti minut vielä vuorijonon juurelta. Lisäksi tuli kiipeäminen, sillä vastapäätä sitä paikkaa missä nyt olin, ei vuoristo laskeudu jyrkkänä alangolle, vaan jakautuu useampiin pienempiin ylänteihin Pikku Letaban ja Letsitelon laaksojen ympärillä. Siitä kohdasta, mistä nämä joet lähtevät juoksemaan alamaalle ja siitä ylätasangon huipulle on vähintään kymmenen peninkulmaa. Minulla tosin oli ehkä tunnin etumatka, mutta ennen päivänkoittoa minun täytyisi siis keritä kulkea noin neljäkymmentä peninkulmaa tuntemattomassa ja vaikeassa maastossa. Ja jäljessäni ahdistaisivat minua Afrikan parhaimmat sissit, jotka sitä paitsi tuntevat jokaisen tuuman alan näillä mailla. Tämä oli uhkapeliä, mutta ainoa mahdollisuuteni ja toivoni. Toistaiseksi olin vielä rauhallinen ja rohkea. Henriquesin revolveri taskussa oli hyvänä lohdutuksena ja vielä eli mielessäni tyydytys siitä, että olin sijoittanut terveellisen iskun aseen omistajan leukaan.
Rubiinit työnsin nyt paidan sisäpuolelle. Kävin läpi ajatuksissani ulkoasuni ja minun täytyi nauraa. Toisesta kengästäni oli korko melkein kokonaan kulunut pois, paitani ja housuni olivat jo vanhat ja perinpohjin pidetyt. Kaikki vaatevarusteeni olisi hyvin maksettu viidellä shillingillä ja sanokaamme kuudella seitsemällä pencellä, vyö mukaanluettuna. Lisäksi tuli portugalilaisen revolveri, arvoltaan ehkä yksi guinea ja lopuksi oli paidan sisäpuolella Pappi Johanneksen kaulaketju, arvoltaan erinäisiä miljooneja.
Mutta ikävämpää kuin huonot vaatteeni olivat huonot voimani. Edelleen olivat jäseneni hellät siteistä ja kirotun hevosen epätasaisesta lönkytyksestä, mutta liikunto oli pehmittänyt jo jäseniäni. Noin viisi tuntia sitten olin nauttinut ravitsevan, joskin vähemmän voimakkaan aterian, ja tunsin, että olisin selviytyvä perille aamuun mennessä. Mutta minulla oli paljon velkaa unelle, ja kuitenkaan en saattaisi varastaa minuuttiakaan lepoon, ennenkuin olin päässyt vuoristoon. Tästä oli koituva kilpajuoksu itse ajan kanssa ja annoin itselleni lupauksen, etten hellittäisi, ennenkuin viimeiset voimani olivat loppuunkuluneet.
Kuun nousuun oli vielä tunnin tai parin aika, ja lukemattomat tähdet kimmelsivät taivaalla. Nyt ymmärsin vasta mitä tarkoitetaan tähtien valolla, sillä maisemat olivat tarpeeksi valaistut löytääkseni helposti tien. Tähtäsin Etelän Ristiin, sillä tiesin että vuoristo kulkee pohjoisesta etelään, ja pitämällä sitä vasemmalla kädellä täytyi minun ennemmin tai myöhemmin päästä perille. Metsä kietoutui ympärilleni salaperäisine tummanvihreine varjoineen, ja puut jotka päivänvalossa olivat ohuita ja hentoja, näyttivät nyt mahtavilta rungoilta. Oikeastaan tuntui kolkolta yksinäisen ihmisolennon näin liikkua tässä suuressa äänettömässä erämaassa, tähditetty holvi yllä kuin joku taivaallinen katsomo, joka tuhansilla silmillään seurasi jokaista askeltani. Muuten virkistivät tähdet minua suuresti. Sokeassa intohimossani, pelontunteessani ja kuumeisessa kiiruussani ne puhuivat minulle ihmissuvun ikuisuudesta ja pysyväisyydestä. Tunsin itseni vähemmän yksinäiseksi kun käänsin katseeni noita valoja kohti, jotka valaisivat niin hyvin tämän lumometsän kuin Kirkcaplen arkiset kadut.
Hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Ensin kuului suden pitkäveteinen ulvonta, johon vastattiin kaikilta neljältä ilmansuunnalta. Tätä serenaadia kesti hetkisen häiriintymättä, mutta sitten yhtyivät siihen shakaalit inhoittavalla haukunnallaan. Joskus ennenkin metsästysretkilläni oli pimeys äkkiä yllättänyt minut vuoristossa, enkä lainkaan pelännyt villejä eläimiä. Se on niitä vaaroja, joita matkakuvauksissa aina liioitellaan. Luonnollisesti voi sattua, että kohtaisin nälkiintyneen leijonan, mutta mahdollisuus oli kuitenkin sangen pieni ja sitäpaitsi olihan minulla revolverini. Kerran tosiaan joku suuri eläin hyppäsi tien yli aivan edessäni. Ensin luulin sitä leijonaksi, mutta tarkemmin ajatellen tulin siihen tulokseen, että se oli tavattoman suuri villikissa.
Nyt olinkin päässyt jo kaikkein tiheimmästä metsästä ja kuljin jonkunlaista hakamaata pitkin, joka kasvoi korkeaa ruohoa, minkä kafferit olivat myöhemmin polttaneet. Kuu nousi juuri, ja sen ensimmäiset valjut säteet hopeoivat mimosapuiden latvat. Kaikkialla ympärilläni alkoi eläinkunta herätä. Pari kertaa tunkeutui suuri pukki — cloud tai noodoo — esiin suojaavasta viidakosta paetakseen heti minut nähtyäni rinnettä alaspäin. Ja usean kerran tuli näkyviini suuria laumoja pienempää riistaa — erilaisia pienempiä pukkeja, jotka täyttä vauhtia painelivat ohitseni edes huomaamatta minua.
Tämä oli jotain harvinaista ja minä aloin miettiä syytä. Näiden arkojen eläinten joukkopako ei saattanut johtua muusta kuin että ne olivat perinpohjaisesti pelästyneet. Ja se, mitä ne olivat säikähtäneet, oli varmasti tällä puolen Letaban. Tämä saattoi merkitä ainoastaan sitä, että Laputan armeija, tai suuri osa siitä ei ollutkaan mennyt joen yli Dupreen kaalamon luona, vaan seurannut virtaa jollekin ylempänä olevalle kaalamolle. Tässä tapauksessa minun täytyi muuttaa suuntaa, ja jatkoin nyt matkaa enemmän oikealle, samalla kun otin pääsuunnaksi luoteen.