»Ymmärrättekö latinaa?» hän kysyi. Vastasin, että minulla oli ainakin jonkinmoinen taito tässä kielessä, opiskeltuani sitä Edinburghin yliopistossa. Laputa nyökkäsi. Hän mainitsi erään professorin nimen ja puhui jotain hänen tiedemiesansioistaan.
»Mutta sanokaa minulle toki», huudahdin minä, »mitä te oikein teette täällä alhaalla! Teidän kasvatuksellanne, ja maailmantuntemuksellanne, kuinka saatattekaan koettaa kääntää kehityksen koneistoa taaksepäin? Te haluatte tehdä tyhjäksi tuhatvuotisen kultuurin saavutukset ja muuttaa meidät kaikki jälleen villeiksi. Teidänlaiseltanne mieheltä ei todellakaan saattaisi odottaa tällaista.»
»Te käsitätte väärin minut», hän vastasi tyynesti. »Juuri senvuoksi, että minä olen imenyt kaiken mehun sivistyksestä, olen myös tuntenut sen sisimmän katkeran maun. Tahdon luoda paremman ja yksinkertaisemman maailman, ja sen maailman tahdon luoda omaa kansaani varten. Olen kristitty, ja te ette uskalla sanoa minulle, että teidän kultuurinne paljonkaan seuraa Kristuksen oppia. Te sanotte olevanne isänmaan ystävä! Miksi ette siis antaisi myös minun olla sitä?»
»Jos te olette kristitty, kuinka voitte sanoa kristinopin mukaiseksi sitä, että maa upotetaan vereen?»
»Se on kaikkein parhainta kristinoppia», hän sanoi. »Talo täytyy lakaista ja koristaa, ennenkuin Herra voi ottaa asuntonsa siinä. Olette lukenut historiaa. Tällaisia puhdistuksen tulia on Kirkko saanut läpikäydä monta, ja maailma on sitten herätetty uuteen toivoon. Niin on kaikissa uskonnoissa. Temppelit kaatuvat ja ne täytyy puhdistaa, ja sallikaa minun muistuttaa, että valittu on aina tullut korvesta.»
En kyennyt mitään vastaamaan, koska olin vielä liiaksi väsynyt ajatellakseni selvästi. Mutta tartuin hänen sanaansa patriotismista.
»Missä ovat sitten teidän patrioottinne? Kaikki seuraajanne ovat verenhimoisia kaffereita, joiden ainoana haluna on murhata ja ryöstää. Vaikkapa te olisitte Oliver Cromwell, ette voisi tuollaisten liittolaisten kanssa mitään suorittaa.»
»He ovat minun kansaani», hän vastasi yksinkertaisesti.
Tällä hetkellä olimme kulkeneet Suuren Letaban kaalamon yli ja raivasimme nyt itsellemme tietä viidakkojen läpi ylätasangolle. Olin pannut merkille, että Laputa koetti niin paljon kuin mahdollista liikkua sivuteitä, ja aina valitsi mieluummin tiheikköjä ja metsikköjä kuin tasaisia, avoimia seutuja. Puhuessaan hänen terävät silmänsä tähyilivät koko ajan kaikkiin suuntiin. Tunsin sisäistä iloa siitä, että ystäväni eivät olleet kaukana.
Kerran Laputa antoi minulle merkin vaieta, juuri kun olin sanomaisillani jotain, ja äänettömästi kuljimme sitten erään virran uoman yli. Senjälkeen kuljimme metsätaivalta, niin ettei hänen tarvinnut terottaa huomiokykyään erikoisemmin.