MUUAN VAIHTOKAUPPA JA SEN SEURAUKSET.
Silmieni eteen pantiin side — hyvin kevyt — ja oikeaan ranteeseeni sidottiin nahkaremmi, joka kiinnitettiin Laputan satulan nuppiin. Pääni oli alttiina hehkuvalle iltapäiväauringolle ja lakkaamatta satutin sääriäni runkoja ja kiviä vasten, mutta siinäpä olikin kaikki ilo, mikä minulla oli ulkomaailmasta.
Vauhdista päättäen ratsasti Laputa kimolla, ja jos joku luulee olevan helppoa silmät sidottuina juosta hevosen vieressä, niin voin vain neuvoa häntä koettamaan. Pimeydessäni oli minun mahdoton arvata kulloistakin nopeutta ja senvuoksi sattui vähänväliä, että kun minä juoksin kulki hevonen hitaasti ja minä laahauduin takaperin — jos taas väliin kuljin hiljaa, oli minulla vaara saada käteni sijoiltaan, kun hevonen lisäsi vauhtiaan.
Runsaan tunnin ajan sain kestää tätä vähemmän lempeää käsittelyä. Tie nousi jatkuvasti. Silloin tällöin kuului kosken kohinaa ja kerran kahlasimme virran yli. Laputa ei tahtonut antautua tarpeettomasti vaaraan. Koko hänen huomionsa oli kohdistettu siihen, etten minä mitenkään voisi päästä vapaaksi, sillä hän kai ei juuri toivonut minun pääsevän näyttämään Arcollille tietä hänen leiriinsä.
Mutta minun ajatukseni, kolutessani ummessa silmin kalliopolkuja hevoseen sidottuna, eivät koskeneet Laputaa ja hänen suunnitelmiaan. Koko sieluni oli täynnä surua Colinin kuoleman johdosta ja raivoa sen murhaajaa kohtaan. Kun ensimmäinen hurja raivonpuuskani oli ohitse, en ollut kerinnyt ajattelemaan ystävääni. Hän oli kuollut, mutta parin tunnin kuluttua olisin sitä minäkin, ja silloinhan minulla ei olisi mitään syytä toivoa häntä elämään. Nyt sitävastoin kun toivo, joskin heikko, jälleen loisti minulle, vaati surukin osansa. Kun he panivat siteen silmilleni, oli ainoa toivoni, että saisin nähdä Colinin haudan. Seuratessani nyt Laputaa sanoin itselleni, että jos pääsisin vapaaksi palaisin sodan jälkeen Inandan Kraaliin, ottaisin selvään haudasta ja pystyttäisin kiven muistoksi koirasta, joka pelasti henkeni. Siihen kiveen piirrettäisiin myöskin, että sen miehen, joka ampui eläimen, surmasi sen isäntä sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä paikalla. En saattanut käsittää, ettei Laputa huomannut portugalilaisen petollisuutta ja antanut minun taistella hänen kanssaan. Mitkä aseet olisivat, se ei huolettanut minua — veitset, pyssyt tai nyrkit — tiesin vain varmasti, että tulisin tappamaan hänet, ja sitten saisivat kafferit tehdä minulle mitä tahtoisivat. Surun ja harmin kyyneleet aivan kastelivat siteen silmilläni, ja ne nyyhkytykset, joita en voinut pidättää, eivät johtuneet yksinomaan väsymyksestä.
Lopuksi pysähdyimme. Laputa astui alas ja otti siteen silmiltäni. Huomasin, että olimme eräässä niistä laaksoista ylätasangolla, jotka ovat lähellä Pilvivuoria. Päivänvalo häikäisi minua, enkä erottanut paljoa muuta kuin kehäkukat, joita kasvoi jalkojeni juuressa. Silloin sain silmiini vilahduksen Suuresta Letabasta syvällä allamme ja kaukana idässä päin siintivät Lebombon kukkulat. Laputa antoi minun istuutua hengähtämään ja lepäämään hetkiseksi. »Olipa tämä aika väsyttävää», hän sanoi. »Nyt voitte ottaa asian jo rauhallisemmin, sillä minulla ei ole mitään halua kantaa teitä». Hän taputteli kimoaan ja kaunis eläin käänsi lempeät silmänsä meihin molempiin. Itsekseni arvelin, että mahtoikohan se tuntea minut, ratsastajansa kahta päivää aikaisemmin.
Olin nähnyt Laputan kristittynä pappina, pappina ja kuninkaana luolassa, armeijan päällikkönä Dupreen kaalamon luona, ja villinä, joka on heittänyt kaiken itsehillinnän, ja viimeksi kraalissa. Nyt sain nähdä tämän ihmeteltävän miehen jälleen uudessa osassa. Hän esiintyi nyt rakastettavana ja seurustelutaitoisena maailmanmiehenä. Hän antoi hevosensa kävellä hiljaa ja keskusteli kanssani kuin olisimme olleet vanhoja ystäviä pienellä huvimatkalla. Tällä tavalla hän kai keskusteli Arcollinkin, »sekarotuisen», kanssa, joka oli ollut hänen ajomiehenään Kap-kärryissä.
Machudin yläpuolella oleva metsää kasvava kallioryhmä näkyi etäällä. Hän kertoi minulle Machudien sodasta, jonka minä jo ennestään tunsin, mutta hän kertoi sitä kuin satua. Oli käytetty sotajuonta: eräs buurien johtajista — kai Grobelaar-niminen — oli salakuljettanut muutamia miehiään vihollisen leiriin piiloittamalla heidät erääseen takavarikoituun kuormavaunuun.
»Troijan hevonen», sanoin vastoin tahtoanikin.
»Niin», vastasi matkatoverini, »sama vanha keino», ja hämmästyksekseni hän lausui useita säkeitä Vergiliuksesta.