Hetkisen hän seisoi äänettömänä otsa miettivästi rypyssä. Sitten hän avasi oven ja meni ulos, saadakseen vakoojiltaan tietää — kuten arvelin — kuinka vaarallista seutu Inandan Kraalin ja Machudin laakson välillä oli. Toivo oli jälleen saanut jalansijaa minussa, ja istuessani siinä aloin jo miettiä kuinka lopuksi tulisi käymään. Jos Laputa kerran lupaisi jotain, niin hän myös pitäisi sanansa. Päästessäni vain kerran vapaaksi tuolla ylhäällä, olisin tunnissa tai parissa Arcollin etuvartioiden luona. Tosin en ollut tähän mennessä mitään voinut toimittaa. Se sanoma, jonka olisin voinut viedä perille, oli jo Henriquesin petturuuden kautta tehty mitättömäksi, ja minä olin anastanut Käärmeen vain jättääkseni sen takaisin. Mutta jos vain säilyttäisin henkeni, niin kyllä minulle löytyisi työtä siinä Armageddonissa, jonka näin lähestyvän. Mutta säilyttäisinkö sitten henkeni? Ken estäisi Laputaa lähettämästä miehiään perääni ja vangitsemasta minua, ennenkuin pääsisin turvapaikkaan? Toivoni oli siinä, että Arcoll olisi liikkeessä ja että hänellä olisi kylliksi väkeä estämään Laputan kaffereita murtautumasta läpi. Mutta siinä tapauksessa Laputa ja minä joutuisimme yhtä aikaa pidätetyiksi ja silloin Laputa siekailematta tappaisi minut. Minä sekä toivoin, että olin toivomatta, että Arcoll olisi miehittänyt kaikki pakotiet. Näin mietiskellessäni alkoi toivoni vähitellen jälleen sammua. Mahdollisuudet eivät olleet varsin suuret.
Laputa tuli takaisin kesken mietteitäni ja sulki oven jälkeensä.
»Tahdon selvittää asian omilla ehdoillani. Lahjoitan teille elämän ja te puolestanne viette minut sille paikalle, jonne olette kätkenyt kaulaketjun, ja laskette sen minun käsiini. Minä ratsastan ja te saatte juosta vierelläni sidottuna satulan nuppiin. Jos meitä uhkaa joku vaara valkoisten taholta, niin ammun teidät siihen paikkaan. Suostutteko tähän?»
»Suostun», minä sanoin, kömpien vaivaloisesti jaloilleni ja tuntien kiivasta kipua jaloissani. »Ottamalla kuitenkin huomioon, että jos haluatte saada minut Machudien alueelle, niin on teidän ratsastettava hitaasti, sillä minusta ei ole enää paljoa jälellä.»
Nyt Laputa otti esiin raamatun ja hän antoi minun vannoa, että tekisin kuten olin luvannut.
»Vannokaa te nyt vuorostanne», sanoin, »että te todella annatte minun elää, jos annan teille takaisin jalokivet.»
Hän vannoi suudellen raamattua. Olin aivan unohtanut, että mies kutsui itseään kristityksi.
»Vielä yksi asia», sanoin. »Minun koiralleni on annettava kunniallinen hautaus.»
»Se on jo tapahtunut», hän vastasi. »Se oli urhoollinen eläin ja minun kansani ihailee urhoollisuutta.»