Hän hyppäsi ylös ja vetäisi auki erään seinässä olevan luukun, niin että valo äkkiä tulvahti sisään. Nyt näin, että hänellä oli käsissään se norsunluulipas, jossa koriste oli ollut.
»Tätä lipasta minä kannan taisteluissa», hän huusi, »ja jos tahdon, ettei sitä koskaan avata, niin kuka voi sanoa mitään vastaan? Olet harhatielle joutunut houkkio, voidessasi luulla, että sinun kurja varkautesi voisi jotenkin vaikuttaa minun kohtaloihini!»
Nyt hän oli kerskaileva villi ja minusta tuntui kuin hän tässä osassaan olisi onnistunut parhaiten. Kaikki mitä hän sanoi, saattoi olla totta, mutta pahoin erehtyisin, ellei hänen äänessään olisi ollut katkera sävy ja hänen käyttäytymistavassaan selvä levottomuus havaittavissa. Hän oli kiihkoilija ja kuten kaikki sellaiset myöskin taikauskoinen.
»Niin», vastasin, »mutta kun te astutte tuon mahtavan valtakunnan valtaistuimelle, niin olisipa synti, ellei kaulallanne nähtäisi noita jalokiviä, ainakin kaiken sen perusteella, mitä te vannoitte luolassa.»
Hetken aikaa luulin, että hän aikoi kuristaa minut, kun hän nyt kumartui ylitseni murhanhimo silmissään. Senjälkeen hän paiskasi lippaan lattiaan sellaisella voimalla, että se meni palasiksi.
»Antakaa minulle takaisin Ndhlondhlo!» hän huusi hemmoitellun lapsen äänellä. »Antakaa minulle kaulaketju takaisin!»
Tätä juuri olin odottanut. »Kuulkaa nyt, mr Laputa», sanoin. »Puhukaamme nyt järkevästi. Ennenkuin te aloitte tämän kapinan, te olitte hyvän kasvatuksen saanut sivistynyt ihminen. No niin, koettakaa nyt muistaa kasvatustanne hetkisen ja ajatelkaa sitten järkevästi tätä asiaa. Minä en ole portugalilaisen tapainen. En halua varastaa rubiinejanne. Henriques murhasi papin ja olisi lähtenyt pakoon jalokivien kanssa, ellen olisi lyönyt häntä. Vannon Jumalan nimessä, että puhun totta. Minä pakenin senvuoksi, että tiesin tulevani surmatuksi tänään, ja otin kaulaketjun pelastaakseni sen Henriquesin käsistä. Koskaan en olisi voinut ampua kuoliaaksi vanhaa miestä, sen vannon teille. No, ja mitä sitten? Teidän miehenne ottivat minut vangiksi ja minulla ei ollut muuta valittavana kuin antautua. Ennenkuin he saavuttivat minut, kätkin kaulaketjun sellaiseen paikkaan, jonka vain minä tunnen. Nyt aijon tehdä teille aivan liikemäisen ehdotuksen. Saattaahan olla, että te selviätte ilman kaulaketjua, mutta huomaan hyvin, että te haluatte saada sen takaisin. Minun laitani on varsin huonosti, eikä minulle ole muu kallista kuin elämäni. Tehkäämme nyt vaihtokauppa. Antakaa minulle henkeni ja korvaukseksi minä vien teidät kätköpaikalle ja luovutan jalokivet teille. Muussa tapauksessa voitte surmata minut, mutta silloin te ette näe koskaan enää pappi Johanneksen kaulaketjua.»
Tämähän oli sangen rohkea minun asemassani olevan miehen tekemäksi tarjoukseksi, mutta sillä oli vaikutuksensa. Laputa lakkasi olemasta barbaarihallitsija ja vastasi kuin sivistynyt ihminen ainakin.
»Kuten sanotte, on tämä liikemäinen ehdotus. Mutta otaksukaapa, että minä en suostu siihen? Otaksukaa, että minä ryhdyn toimenpiteisiin — täällä kraalissa — saadakseni teidät puhumaan ja sitten lähetän noutamaan jalokivet?»
»On olemassa vaikeuksia», sanoin miltei iloisesti, sillä tunsin, että asiani alkoi luistaa. »Yksi niistä on se, että minun on mahdotonta kuvata kätköpaikkaa ainoallekaan kuolevaiselle. Minä tiedän missä ketju on, mutta ainoallekaan muulle en taida ilmoittaa sitä. Toinen vaikeus on siinä, että tämän paikan ja Machudien asuma-alueen välinen seutu on sangen epäterveellistä teidän väellenne. Arcollin miehet risteilevät siellä kaikkialla, ja luulen, että tuskin teidän miehenne kauankaan voisivat välttää heidän huomiotaan. Mutta tärkein huomautus on se, että jos te lähetätte jonkun etsimään jalokiviä, niin te tunnustatte, että ne ovat kadonneet. Ei, mr Laputa, jos te todella haluatte ne takaisin, niin teidän täytyy mennä yksin ja minun täytyy olla teidän mukananne.»